Kuten ylempänä sanoin, on melkein jokaisessa rikosjutussa löytynyt heikkoja ihmisiä, joihin kidutukset ovat vaikuttaneet masentavasti ja jotka ovat sanoneet syylliseksi itsensä ja toverinsa.
Niinpä siinä rikosjutussa, joka loppui viikko takaperin ja jonka tuloksena oli että kahdeksan henkeä laillisella tavalla telotettiin, ampumalla, oli kaksi ilmiantajaa: Windeus ja Tarksh.
Tästä rikosjutusta minä kerron erikseen, sanon nyt vaan että minun Riiassa ollessani, sisäasiain ministeri sähköteitse vaati lähettämään itselleen tämän jutun asiakirjat. Arvattavasti hän tahtoo vastata Duman tiedusteluun. Tässä jutussa ammuttiin puolustajain lausunnon mukaan, kuusi henkeä syyttömästi, he olivat näyttäneet toteen alibi’nsä [s.o. että rikoksen tapahtuessa olivat muualla. Suom. muist.].
Nyt siirryn tuohon 36:n rikosjuttuun, jonka nähtävästi täytyy päättyä hyvin surullisesti, nimittäin kuolemantuomiolla 18:lle hengelle.
Kun yleisö tutustuu tähän rikosjuttuun, vaikkapa vaan kaikessa lyhykäisyydessä, niin ehkäpä heidän telotuksensa herättää yleisössä kauhua ja hillitsee tulevaksi ajaksi pyövelin käden.
Jotta tätä suurta rikosjuttua varten onnistuisi luoda "vilpittömiä tunnustuksia" — oli pakko panna käytäntöön radikaalisempia kidutuskeinoja, kuin mitä ennen oli käytetty. Tässä tapauksessa ei riittänyt kiduttaminen, täytyi uhata kuolemalla, vieläpä tappaakin.
Kolmen todistajan — syytteenalaisen lausunnon mukaan — tapahtui asia seuraavasti:
Piti lähettää 4 vankia Riian ojennusvankilaan. Heitä saattoi vartiosto, jossa oli kuularuiskukomppanian kapteeni Pavlovskij. Vankeja ei viety kaupungin läpi, vaan pitkin syrjäkatuja, yöllä. Oli kuuvalo. Tultuaan autiolle paikalle, Grusenbergin seutuville, vartiosto pysähtyi.
Kapteeni kehotti kaikkia neljää tunnustamaan itsensä syyllisiksi
"Nadesjdan" konttorissa tehtyyn ryöstöyritykseen.
He kielsivät osallisuutensa.