Maria (surullisesti). Vai niin… lapsiraukkani. Kova on meidän kohtalomme, sinun niinkuin minunkin, ja yleensä kaikkien naisten. Me olemme heikkoja, vähävoimaisia, sentähden meitä rääkätään; me haluamme vaan hiljaista, lempeää elämää, mutta sitä ei sallita. Me saamme kärsiä hiljaisuudessa ja kuihtua lemmen puutteessa niinkuin kedon kukkaset, ilman että miehet sitä ollenkaan älyävät… Anna, älä itke lapseni. Hetken suru haihtuu kyllä ja kaikki voi vielä hyväksi muuttua. (Syleilee Annaa.) Oskari katuu ja parantaa itsensä.
Anna. Siihen ei voi luottaa; niin pyhän lupauksen kun hän teki.
Maria. Hän oli täällä äsken ja lähti sinua hakemaan.
Anna. Hakekoon vaan.
Maria. Mutta se oli merkillistä, ettei hänellä ollut takkia eikä hattua.
Anna (ihmetellen). Ei takkia?…
Maria. Ei. Annoin hänelle isän vaatteet. Ellei hän vaan antanut omiaan isälle ja jäi itse sijaan?
Anna. Hänkö? Ei. Kävinhän minä äsken kotona ja isä oli jo silloin mennyt. Huoneet olivat tyhjänä eikä täällä ollut ketään.
Maria (istuu). Ihmeellistä… Tämä on sen kerrassaan ihmeellistä. Kuka jaksaa tämän selittää? Meidän täytyy odottaa Oskaria.
Anna. Lupasiko hän tulla?