Viittä minuuttia vailla kaksitoista syöksyi ins. Mikkola puhelinkonepajaan. Jos oli vaikea päästä lentokoneeseen Hampurissa, niin ainakin yhtä vaikea oli päästä eroon englantilaisista Berliinissä. Toimeenpantiin sellainen ristikuulustelu, että vasta Suomen lähettiläs, joka oli Mikkolan henkilökohtainen tuttava, hänet vapautti, vakuuttaen, että mies ei ole mikään vakooja, vaan rehellinen Suomen tasavallan alamainen.
Mikkola hämmästyi astuessaan puhelinkonepajaan. Uuden koneen ääressä seisoi kaksi suomalaista miestä ja näitten ympärillä kymmenkunta saksalaista herraa. Suomalaiset olivat kuin vahtisotilaat valmiina puolustamaan konettaan. Mikkolan tullessa hengähtivät he helpotuksesta.
Ins. von Baussnern aikoi puhua jotakin, mutta Mikkola vilkaisi kelloaan. Aikaa oli enää pari minuuttia, joten ei ollut aikaa puhelemiseen. Mikkola halusi vielä kerran katsoa, että kaikki laitteet ja viisarit olivat paikallaan.
Kunnossahan ne olivat. Suomalaiset olivat uskollisesti vartioineet aarrettaan.
Kaikki herrat tarkastelivat kellojaan. — Kello on jo 12, ilmoittivat he. Mikkolakin vilkaisi kelloansa ja väitti, että se on vielä puolta minuuttia vajaa.
»Nyt se on täysi», sanoi Mikkola, ja samassa alkoikin puhelinkoneen kello soida. Hieman vapisi Mikkolan käsi hänen kääntäessä alemman viisarin ylemmän kohdalle ja ottaessa kuulotorven käteensä. Eikä äänikään ollut aivan varma hänen huutaessaan: »Halloo!»
Äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, jännitys laukesi ja ääni varmeni. Läsnäolijat kuulivat keskustelun, jonka tietenkin vain suomalaiset ymmärsivät, sillä suomi oli kieli, jolla puhuttiin ensimmäinen puhelu langattomalla puhelimella.
»Terve terve, Penttilä.»
— — —
»Hyvin kuuluu!»