Tästä kaikesta ei Aapeli Penttilä tiennyt mitään. Hän vain laski, piirusti ja puhui suunnitelmistaan amerikkalaisille ostajilleen, väliin aina lepuuttaen ja oikaisten kieltään. Sillä suomalaisen, ja eritoten hämäläisen, luonnostaan kankea kieli oli taittua, kun sitä yritti vääntää englanninkieleen ja vielä vaikeampaan amerikkalaiseen murteeseen. Jotenkuten tultiin toimeen, käytettiin niin paljon kuin suinkin käsiä, numeroita ja piirustusta. Säästettiin sanoja.
Valtameri jättiläinen piirsi horjumatta vakoaan liikkuvaan elementtiin. Laivalla elettiin ikävän pelossa. Huvitteluun tottuneet ihmiset eivät tahtoneet tavoistaan luopua hetkeksikään.
Kolme loistohyttien matkustajaa eivät ottaneet osaa toisten ilonpitoon. Uteliaat naismatkustajat tiedustelivat kapteenilta syytä siihen. Kapteeni vuorostaan tiedusteli, onko herrojen ikävä vai mikä lienee syynä, kun eivät ota osaa seuraelämään.
»Meillä ei, ikävä kyllä, ole siihen aikaa», vastasi mr Hoover.
Kapteeni tyytyi saamaansa selitykseen.
Laivan langattoman sähkölennättimen virkamiehet tiesivät näistä salaperäisistä matkustajista enemmän. Vanhin heistä mainitsi toimessaan lähettäneensä kaikenlaisia sähkösanomia, rakkaudentunnustuksia, rukkasia ja myönteisiä vastauksia, mutta kokonaisia tehtaan yksityiskohtaisia rakennussuunnitelmia ei hän ennen ollut lähettänyt.
Suomessa menivät asiat yhä hullummin. Markan nousu ulkomaan rahoihin verrattuna alkoi vaikuttaa: tavaranhintojen laskua. Ostohalu lakkasi. Kukaan ei ostanut mitään, odottaen vielä suurempaa laskua.
Romahduksia tuli. Viisi maan suurinta tukkuliikettä lakkautti maksunsa. Osuusliikkeitten tilasta oli liikkeellä mitä hurjimpia historioita.
Neljäntenä päivänä tuon tuhoatuottavan uutisen julkaisusta kumottiin virallisesti huhut ulkomaan lainan saannista. Se tuli liian myöhään. Epätietoisuus kasvoi. Yksi ja toinen tieto tuli julkisuuteen.