Penttilä odotti 15 minuuttia, puoli tuntia. Hän alkoi kyllästyä työttömänä istumiseen. Vahtimestari ei suostunut menemään puheillepääsyä kiirehtimään.
Oli kulunut tunti. Penttilä pyysi taasen vahtimestaria menemään muistuttamaan puheillepääsystä. Mahdollisesti insinööri oli sen kokonaan unohtanut.
Samassa tulikin eteiseen turkkiin puettuna pitkä, tuikeakatseinen mies, joka nähtävästi oli menossa ulos.
Penttilä tunsi insinööri Sarlinin. Olihan hän aikoinaan ollut samalla tehtaalla työssä. Arvelematta hän astui kohden, esittäytyi ja pyysi uudelleen puheillepääsyä.
Insinööri Sarlin, personoitu Suomen ruotsalaisten sukuylpeys, vastasi huonolla suomenkielellään, että hänellä ei ole aikaa, ja sitäpaitsi keksijöitä juoksee täällä kaiken maailman, eikä heidän keksinnöissään ole mitään käytännöllistä järkeä. Ja niin hän lähti.
Penttilä hämmästyi. Oliko tuo mies sairas vai oliko hän tyhmä? Mahdollisesti molempia. Hämmästyksestään toipui Penttilä, kun vahtimestari naurahti hänen selkänsä takana. Mille se nauroi? Hänellekö? Tuli ja leimaus! Häntähän on kohdeltu kuin kerjäläistä. Penttilä nieli ruman sanan eikä sanonut sitä, vaan antoi vahtimestarille setelin.
Mutta kiukkuinen hän oli. Hän ei olisi ikinä uskonut, että hänen täytyy turvautua kiertoteihin päästäkseen alkuun. Mutta tarkoitus pyhittää välikappaleet. Alkuun on päästävä, maksoi mitä maksoi.
Hän ajatteli, että pankkiin lienee parasta mennä ensin, ja suurimpaan suomalaiseen sittenkin.
Penttilä pyrki johtokunnan puheille, jotta mahdollisimman harvat korvat kuulisivat hänen sanottavansa. Lyhyenläntä, lihavahko johtaja Salo tuli tervehtimään. Penttilä selitti haluavansa päästä liikesuhteisiin pankin kanssa ja ensiksi asioittensa takuuksi haluavansa vaihtaa 10 miljoonaa dollaria Suomen markoiksi.
»Odottakaa hetkinen, koetan saattaa Teidät pääjohtajan puheille», puheli ystävällinen vanha johtaja ja lähti toimittamaan tietä auki.