»Kaikki maksaa. Rahan arvo on niin huono! Tontti on erinomainen. — Tahdon 12 miljoonaa irtaimistoineen», määräsi isäntä lopultakin.
»Ansaitsette hyvästi. Ansaitkaa! Tarvitsen talon. Ostan sen.» Penttilä oli aivan entisellään.
»Tahdon 12 miljoonaa ilman bufetti-irtaimistoa», hätiköi isäntä.
»Kaikki seurasi kauppaa. Hankkikaa joku tuomari, tunnin päästä teemme kauppakirjat.»
Kauppakirjat tehtiin, raha-asiat järjestettiin — ja Penttilä omisti yhden kaupungin ravintoloista.
»Merkillinen päivä», tuumi hän. »Aamulla kuvittelin olevani kunnianarvoisa tuleva tehtailija. Iltasella olen ennen ylenkatsomaani kapakoitsijain ammattikuntaan kuuluva. No, mutta onhan toki jokin 'titteli' minullakin.»
III.
Hotellinkauppa osoittautui erittäin tuottoisaksi. Ei siten, että hotelli olisi tuottanut voittoa. Se ei antanut edes siedettävää korkoa pääomalle. Mutta kauppa oli edukas siten, että Penttilälle, tuolle hullulle amerikkalaiselle, kuten Sosialidemokraatti häntä nimitti, tarjottiin ostettavaksi rautatehtaita, luujauhomyllyjä, tiilitehtaita, maatiloja, sekatavarakauppoja — toisin sanoen kaikkia yrityksiä, jotka eivät kannattaneet.
Tämän huomattuaan luopui Penttilä kokonaan pörssikeinottelusta — hävittyään muutaman satatuhatta. Jonkinverran hänelle oli siitä hyötyäkin: Jäniskosken osake-enemmistö jäi hänelle. Tosin kalliisti, mutta jäi kuitenkin.