Tätä ennen ei kukaan ollut kiinnittänyt hänen huomiotansa niin paljon, että hän olisi ajatellut, mitä toinen mahtoi ajatella siitä tai tästä. Nyt oli asia toinen. Erottaessaan jonkun miehen ajatteli hän aina, mitähän Alli sanoisi tuosta asiasta, tai ostaessaan jonkin laitoksen osakkeet laski hän aina, mikä arvo niillä olisi, jos hän lakkaisi yht'äkkiä niitä käyttämästä, ja jäisiköhän Allille riittävästi elantoon, jos hän kuolisi.
Kihlajaispäivän iltana otti ukko Rantamäki Penttilän varsin tiukalle siitä, mitä on se työ, jota tuleva vävy tekee, ja onko se sellaista, että perhe tulee toimeen. Penttilä teki selvää työstään ja suunnitelmistaan. Olikin varsin terveellistä, että hän tapasi miehen, jolle voi huoletta uskoa salaisuuksia ja joka jaksoi kuunnella. Penttilä puhui nimittäin yhteen mittaan pisimmältä, mitä hän oli milloinkaan puhunut. Hän puhui kauan siitä, mitä tehdään Sydän-Suomen konepajalla, minkälaisia työkoneita jo on valmiina, kuinka suuria moottoreja jo tehdään ja miten pieniä ne ovat kooltaan ja montako hevosvoimaa ne voivat antaa. Paperille hän piirsi, mitä rakennuksia, kuinka suuria ja kuinka monta rakennetaan Maaselkään. Hän selitti, missä on tehdasrakennus ja mitä siinä tehdään, miksi tehdas on rakennettu juuri Maaselkään eikä muualle. Jäniskosken koskenperkaustyön selosti hän tarkalleen. Ja miksi Hangon lähelle Tanttilaan on rakennettu suuri posliinitehdas ja monta muuta seikkaa sai Rantamäen isäntä tietää, seikkoja, joista monet olisivat maksaneet omaisuuden, jos olisivat saaneet tietää edes silloin kun Rantamäki.
Penttilä puhui aina »tehdään» ja »rakennetaan», eikä erehdyksessäkään sanonut että »minä teen» tai »rakennan». Hämäläisen tapa on sellainen.
Rantamäki kysyi: »Mitäs sinä teet näissä monissa vapriikeissa?»
Penttilä joutuu hiukan hämilleen. »Minä vain omistan ne.» Tosiaankaan hän ei ollut tehnyt enempää. Ei lapiollistakaan maata hän ollut pistänyt eikä naulaakaan lyönyt, jotta rakennus olisi valmistunut. Hän vain — omisti ne. Mikä kiitollinen aihe Suomen Työmiehelle. Vahinko, ettei se ollut sitä ennemmin huomannut!
Kuultuaan tämän vaatimattoman tunnustuksen ei Rantamäki silmäänsäkään liikauttanut. Laski molemmat kätensä voimakkaasti polvilleen ja sylkäisi pitkän syljen. »Rantamäen päälle ei tehdä velkaa. Se ruokkii kyllä tyttäreni. Katto sinä vain eteesi.» Siinä oli piste.
Penttilä ei katsonut olevan syytä korjata ukon vankkaa päätöstä. Ei hän aikonut tehdä minkään päälle velkaa. Rantamäki jäi omiin ajatuksiinsa.
Penttilän suun ympärillä väreili pieni hymyn häive, kun hän muisti Rantamäen huomautuksen velka-asioista. Laskiessaan, kuinka suuri prosentti tai oikeammin kuinka pieni prosentti hänen Amerikasta tuomastaan pääomasta kuluu Suomeen rakennettavien tehtaitten peruspääomaksi, hämmästyi hän itsekin. Niin suureksi ei hän ollut kuvitellut Amerikan osuudesta »Suomi»-patenttiin saamaansa hintaa.
Tilatut koneet olivat valmiina Sydän-Suomessa. Maaselän ratapihalla oli vaunuja koneosilla lastattuina. Järjestys oli kuitenkin jo saatu niin hyväksi, että kaikki tulevat vaunut purettiin päivittäin. Maaselän tehtaitten ylijohtaja, ins. Heikki Mikkola tuntui olevan mies paikallaan. Harvoin hän suuttui, mutta silloin hän kirosikin niin, että rikiltä haisi koko paikkakunnat.
Maaselän tehtaisiin oli valittu miehiä kaikista tehtaista, joihin Penttilällä oli sananvaltaa, ja niistä miehistä sopivimmat, joita oli tullut tarjolle. Tarvittiin ammattimiehiä, viilareita, seppiä, levyseppiä ja monia muita. Mutta tarvittiin paljon sellaisia ammattimiehiä, joita Suomessa ei ennen ollut, kun ei ollut ennen sellaista ammattiakaan. Tarvittiin erikoiskoneiden hoitajia. Kaikki koetettiin valmistaa automaattisin konein, mutta silti tarvittiin hoitajia. Kaikki tällaiset erikoismiehet oli alun perin koulutettava. Siinä ei tarvittu ennakkokokemusta, useasti siitä oli suorastaan haittaa. Tarvittiin miestä, jolla oli kykyä oppia ja jolla oli halua tehdä työtä. Jos olisi ollut saatavissa joltisillakin pohjatiedoilla varustettuja miehiä, olisi harjoittelu ollut helpompaa. Mitä räikeimmin tuli näkyviin maassamme väärään johdettu ihmisten lukuhalu. Räikeitä sanomalehtikirjoituksia annetaan nuorison lukea, niin puolella kuin toisellakin, ja pilataan ihmisien hermot. Jos sen sijaan perustettaisiin kirjastoja ja koetettaisiin opastaa nuoria hankkimaan ammattitietoja, vaikka teoreettisiakin, niin käytännöllinen harjaantuminen olisi paljon helpompaa ja pikemmin päästäisiin eroon totutuista tavoista. Mutta käden käänteessä se ei ole autettu.