Seuraavana aamuna tapahtui lähtö. Isäntä itse lähti kyytiin. Mihin Aapeli lähtee, sitä ei ilmoitettu kenellekään, ei edes vanhemmille veljille. Jokainen hoitakoon omat asiansa.
Hyvästijättö äidille oli tuskallisinta, mitä Aapeli elämässään muistaa. Äiti! Tuo miehensä rinnalla seisova, kaikki uhraava ja aina auttava, milloinkaan hellempiä tunteitaan osoittava vaimo, hän itki silloin, kun Aapeli lähti. Miten tuskallisesti Aapelin rintaa kouristi! Hän otti äitiään kaulasta kiinni, ja sitä hän ei muistanut pitkään aikaan tehneensä.
»Muista pysyä kunniallisena», oli äidin viimeinen neuvo.
»Älkää itkekö, äiti», sai Aapeli sanotuksi, »kyllä minusta mies tulee.»
Niin! Äiti muistui Aapeli Penttilän mieleen hänen seistessään siinä yksin laivan kannella. Isäänsä ei hän sen jälkeen hengissä tavannut. Viisi vuotta kuljeksi poika paikasta toiseen, koti- ja ulkomailla. Isä lähetti rahoja aina, kun vain osoitteen tiesi. Aapeli kirjoitteli pitkiä kirjeitä töistään ja harrastuksistaan, saavutuksistaan ja pettymyksistään. Viiden vuoden perästä hän matkusti isänsä hautajaisiin. Ukko oli tullut yhä harvapuheisemmaksi Aapelin lähdettyä. Hän oli luovuttanut tilan vanhimmalle pojalleen, ostanut naapuritalon toiselle pojalleen ja itse asettunut vaariksi. Tytär oli joutunut naimisiin. Pian olivat hiukset vaalenneet, ukon talolta luovuttua. Kerran myllypatoa jäästä sytiessään oli ukko kylmettynyt, ja keuhkokuume oli äkkiä vienyt uutteran miehen.
Äitiään kaipasi Aapeli. Poikansa lapsille tuhlasi muori nyt kaiken säästöönjääneen rakkauden, jota ei työn touhussa ollut ennättänyt omille lapsilleen jakaa niin paljon kuin olisi halunnut. Aina tilaisuuden tullen oli Aapeli käynyt tervehtimässä äitiään näinä yhdeksänä vuotena isän kuoleman jälkeen. Nyt lähtiessä ei ollut aikaa.
Äkkiä repäisi Penttilä lehden muistikirjastaan, kirjoitti muutamia sanoja, pisti setelin sisään, kiersi palloksi ja heitti rannalle.
Aina paikalla oleva katupoika nappasi pallon. Penttilä huusi kädet torvena: »Vie sähkösanomakonttoriin!» Hän ei koskaan saanut tietää, veikö poika.
Aamun sarastaessa alkoivat Ruotsin rannat näkyä. Vehreitä saaria, valkeita kesähuviloita, lippuja — siinä vaikutelmat, jotka Penttilä sai vanhasta emämaasta laivan kulkiessa Tukholman kapeata väylää.
Omituisen vaikutuksen tekee kuninkaanlinna tasavallasta tulevaan matkustajaan. Huomaa heti, että on tultu toisiin oloihin.