Nuori leski: Käsittänette toki asemani ja ymmärtänette… mutta kas, olenhan aivan unohtanut tarjota omenoitani. Ne ovat omasta puutarhastani. Maistakaa. Eivätkö ole ihania? Eivätkö olekin makeita?
Nuori mies (haukkaa omenaa ja irvistää tahtomattaan).
Nuori leski: Irvistättekö?
Nuori mies: Minä… minähän hymyilin.
Nuori leski: Toivottavasti ette aina hymyile tuolla tavalla. — Ette suinkaan vain halveksine omenoitani? Kenties ne teidän mielestänne ovat happamia?
Nuori mies: Ei toki, ei mitenkään. Ne ovat oikein hyviä!
Nuori leski: Makeitakinko?
Nuori mies: Ni-iin. Kyllähän.
Nuori leski: Anteeksi, että poistun hetkiseksi. Ottakaa omenoita sillä aikaa. Syökäähän useampia. — Jos niistä nimittäin pidätte. Ne ovat ylpeyteni. (Poistuu.)
Nuori mies (puraisee omenaa, irvistää): Hyi hitto! Happamia kuin etikka! Saattaapa naisilla olla omituinen maku! Mahdottomia syödä. — Mutta jos halveksin hänen kirottuja, rakkaita omenoitaan, vaikuttaa se epäedullisesti hänen mielialaansa minua kohtaan. (Yrittää puraista. Irvistää). Ei!… Nerokas ajatus! (Tähtäilee tarkkaan ja viskaa omenan uunin päälle, katon rajaan.) Jumalan kiitos! (Hetkinen odotusta.) Jatkakaamme. Mitä enempi »syön», sitä parempi! (Tähtää ja viskaa toisen omenan.)