Toiset sanoivat, että se on valetta, toiset, että se on humpuukia, toiset menivät sanattomiksi eivätkä osanneet puhua sanaakaan 1—20 päivään, jotkut ottivat kiireesti avioeron — avioerojahan nykyään otetaan mitä ihmeellisimmistä syistä —, jotkut menettivät väliaikaisesti järkensä, jotkut saivat luonnottomia naurukohtauksia, jotkut — etupäässä rintalapset, elinkautiset vangit ja kuolleet — eivät olleet tietääkseenkään, useat soittelivat sanomalehtien toimituksiin, — joihin tunnin kuluessa soitti 37,000 ihmistä — eräät muuttivat maailmankatsomusta, muutamat saivat hermokohtauksia ja jotkut rupesivat kirjoittamaan runoja.
Kangastavarakaupan edustalle yritti muodostua jono, mutta siitä ei tullut mitään. Jono hukkui valtavaan ihmismereen, joka täytti kangastavarakaupan edustan, koko kadun, korttelin, kaupunginosan. Kivitalo, jossa kauppa sijaitsi, tärisi sitä ympäröivän surisevan, pusertavan, tungeksivan ihmispaljouden voimasta. Vastustamattomana tulvana ihmiset täyttivät kaupan, porraskäytävän, pihan, ihmisiä kapusi mustana jonona katolle tunkien sisään paloluukusta, ihmiskuhina täytti talon kellarit, yksityishuoneistot, hissiaukon, kylpyhuoneet; ihmistulvan täyttämä talo olisi pakahtunut ja halennut, ellei puserrus ulkoapäin olisi pitänyt sitä koossa.
Palokunta, poliisit, sotaväenosastot, ambulanssit ja mielisairaanhoitajat yrittivät pelastaa ja kuljettaa väkijoukosta pois pahimmin loukkaantuneita. Toiset olivat puristuneet ja kiertyneet pitkiksi ja ohuiksi kuin sukkapuikot, toiset litistyneet niin että heitä olisi voinut käyttää kirjanmerkkinä, toiset oli survottu ja hierottu ja kieritetty palloiksi, jotkut olivat hävinneet jäljettömiin, ja eräät näyttivät raivoavan vähintään juoppohulluina.
Kangaskaupan varasto oli mennyt kaupaksi tuossa tuokiossa, mutta yleisö tahtoi yhä ostaa, ostaa, ostaa. Kauppias myi liikkeensä myymäläpöydät, hyllyt, sähkölamput, lämpöjohdon, ovet, ikkunat, kyltit, permantolaudat, seinäpaperit, jopa rappauksenkin seiniltä. Mutta yleisö tahtoi yhä ostaa, ostaa, ostaa. Ihmismeri aaltoili, ulvoi, kiehui. Kauppias myi liikeapulaisensa, vaimonsa, juoksupoikansa, velkansa ja autuutensa. Lopulta hän myi vaatteet yltään, hampaansa ja tukkansa ja juoksi alastomana kotiin.
Myydessään vanhan varaston 50 %:n alennuksella käyvistä hinnoista hän loppujen lopuksi oli voittanut 950 %. Hän kaivoi rahansa maahan — ettei verotuslautakunta saisi niitä nähdä — ja eli loput ikäänsä onnellisena. Mutta hänen kauppansa raunioilla ihmismeri yhä aaltoili, ulvoi ja kiehui tahtoen ostaa, ostaa, ostaa.
Helsinkiläisen kesäasunto.
Helsinkiläinen: Hyvää päivää.
Alkuasukas: Päivää.
Helsinkiläinen: Kaunis ilma. Mitenkä kalastus sujuu?
Alkuasukas: Huonosti.