Ilma oli lauhtunut ja taivas vetäytynyt paksuun pilveen. Puolipimeä oli talvinen päivä, kun hevosmiehet ajoivat tasaista hölkkää Tornioon päin.
Olhavan Vuornoksessa juottivat hevosiansa ja antoivat puraista kauraa päälle. Ja siinä Ulrikki tarjosi isännälle Oulun viinaa hyvät puolikupposet, vanha tuttava kun oli Vuornoksen isännän kanssa. Mutta itse hän ei maistanut kuin pienen pikarillisen. Pian taas lähtivät taipaleelle, hyvää matkahölkkää ajaen.
Talvitie oikoi ahteiden ja pikkuniittyjen poikki, nousi väliin kesätiehenkin, mutta oikaisi taas samassa metsään. Omiin ajatuksiinsa vaipui Ulrikki, ja paljon hänellä olikin nyt miettimistä. Hevoskauppa Ruotsiin oli alkanut näinä vuosina käydä hyvinkin vaaralliseksi. Ruotsin puolen tullimiehet kävivät vuosi vuodelta valppaammiksi ja nokkelammiksi. Moni Suomen puolen hevosmies oli jääneenä talvenakin menettänyt hevosensa, kun tullia maksamatta poikki rajan ajoi ja ruotsalaisten kanssa alkoi kauppoja hieroa. Miukin Matilta oli Haaparannalla otettu »peslaakiin» kaunis musta ruuna ja Oukan Aapelilta juoksija, tuhannen markkaa maksava tamma… Sitä tappoaan ne nyt tällä matkalla koettavat korjata… vaan kuinka käynee…
Ulrikkia vähän nauratti.
Tyhmiä ja varomattomia miehiä ne olivat aina olleet alatorniolaiset kaikkikin, mutta varsinkin Oukan Aapeli ja Miukin Matti, jotka aina markkinapaikoilla pyörivät humalassa ja kehuivat hevosiaan. Eikä ollut paljoa viisaampi Torikan Hermannikaan, tyhmä ja varomaton. Monasti olisi Hermannikin menettänyt hevosensa, ellei Ulrikki olisi ehtinyt apuun, neuvoja antamaan, järkeä jakamaan. Ja hänen, Ulrikin, turvissa oli Hermannikin hevosensa myydyksi saanut Ylikainuulla, vaikka tullimiehet hätyyttelivät ihan kantapäillä. Mutta kuinka käynee nyt? Hankalaksi ja ahtaaksi oli rajan yli pääsö tullut, ja yhä kireämmälle olivat tullimiehet nyt asiat aikoneet ottaa.
Kuinka lienee? Lienevätkö saaneet Ruotsin puolen tullimiehet kuulla, että hän ja Lomman pojat olivat »Suomeen» markkinoille menneet?
Olivat hyvinkin voineet kuulla varsinkin Lomman pojista, jotka asuivat suuressa kylässä, missä useita tullimiehiäkin oli olokkaa. Kaikilla niillä oli vanhaa kaunaa sekä Lomman pojille että hänelle.
Aprikoimista ja hoksaamista sitä nyt oli, jos mieli onnistua. Sillä Ulrikki ymmärsi hyvin ja tiesi, että tullimiehet olivat saaneet kuulla jääneen talven »luntreijaukset» ja markkinamatkat, koskapa olivat uhanneet, että kyllä he tänä talvena katsovat, saavatko Lomman pojat ja Heikkilän Ulrikki nytkin tullittomasti hevosiaan Ylikainuun markkinoilla myydä…
Niissä mietteissä Ulrikki istuu reessään. Ei halua nyt maistella taskumatistaan, vaan päättelee, että nyt pitää pysyä raittiina ja selvin päin. Ei sovi ajaakaan enää niin kovaa kuin Oulusta lähtiessä; täytyy säästää hevosia, etteivät laihtumaan pääsisi tai kiiltävä karva kävisi kerryksiin… Oli tullut liikaa jo ajetuksi Alirikkiakin.
Ja katsellessaan, reenlaitaa vasten nojautuen, kuinka Alarikki kauniisti käveli, häntä heilahdellen ja pää somasti liikahdellen, Ulrikki mietiskeli: