Mutta toinenkin syy oli Hannalla, suurempi äskeistä.
Nyt ei Perttu kai enää olisi niin kiinni kotoisessa turpeessa! Nyt kai laimenisi hänen rakkautensa kotiseutuun ja isänmaahan! Mahdotonta oli, että hän täällä viihtyisi nyt enää! Hänen toivonsa oli sammunut, unelmat pettäneet, ja kaikki, mitä hänellä oli rakkainta, oli otettu! Mitä hän enää täällä tekisi, mielipahakseen näkemässä, kun vieras niitti hänen työnsä hedelmiä!
Väliin oli Perttu, kun Hanna oli ottanut puheeksi Amerikkaan menon, ollut niin kummallinen ja melkein kuin vihainen Hannallekin, että hän siitä kehtasi puhuakaan. Kerran oli sanonut, ettei osannut Hanna kuvitella eikä tuntea, kuinka rakas Viraniemi oli hänelle, niin rakas, että jos sen menettäisi, niin…
Enempää ei ollut sanonut. Rakastiko Perttu Hannaa enemmän kuin kaikkea muuta? Luopuisiko kaikesta, kun Hannan vain saisi pitää yksin ja omanaan?
Sitä oli Hanna joutunut nyt Pertun luokse mennessä ajattelemaan ja arvelemaan enemmän kuin ennen. Rakasti, rakasti! Oli niin monta kertaa sen sanonut… Kerrankin, silloin elokuun iltana, kun istuivat Viinamäen niskalla kiven päällä… Puristi povelleen niin hurjasti ja rajusti ja sanoi, että jos hän Hannan rakkauden menettäisi… tai jos ei hänellä olisi Hannan rakkautta, niin ei jaksaisi mitään tehdä, ei mitään toivoa eikä yrittää.
Ja Hanna itse!
Yhä enemmän, syvemmin ja täydellisemmin hän oli oppinut Perttua rakastamaan nyt viime aikoina. Kun tiesi mitä Perttu oli kärsinyt hänen vuoksensa, mitä toivonut ja haaveksinut, ja kun pääsi käsittämään ja tuntemaan Pertun mielen ja sydämen hyvyyden, niin kasvoi rakkaus niin, ettei olisi enää tahtonut laskea näkönsä päästä mihinkään. Hän oli niin erilainen kuin muut miehet. Rakkautta ja lempeyttä hän janosi, rakkaus oli hänen elämänsä ja se lähde, josta sai voimia… Hänen sydämensä oli puhdas, verensä viaton ja miehuutensa koskematon! Ainoastaan liian lempeä, liian hellä siinä, missä kovaa kysyttiin…
Olisipa hän ollut Pertun apuna näinä kahtena viime vuonna! Mutta siitä ei enää kannattanut ajatella.
Viimeiselle taipaleelle lähtiessään Hanna oli hankkinut poron. Kovat pyryilmat olivat puhaltaneet umpeen tien Anukanvaaraan, ja taival oli pitkä, asumaton kiveliö. Mutta Hannaa ei estänyt mikään. Ei mikään häntä pelottanut eikä vistotuttanut. Ihmetellen kysyivät häneltä Juukujärven uudistalossa, mitä varten nuori tyttö lähti kiveliöön, jossa ei ollut muita kuin tukinajajia, mutta Hanna ei selittänyt mitään. Asiaa sanoo olevan.
Mutta kun hän lennätti itsensä tuiman porohärän pulkkaan Juukujärven pihalla ja poro säntäsi täyttä laukkaa kujasta suoraan metsätielle, tuntui kuin olisi sydän sykähdellyt rajummin ja kuin olisi pelko jostakin sivulta päin ahdistanut häntä…