"Sinäkö?" hän sitten sanoi kummastellen. "Leikkiä puhut…"
"On siinä tottakin. Entäs sinä?"
"Soisin, että kaikki tulisivat takaisin…! Täällä olisi niin kovin paljon tekemistä…"
"Eihän riitä ruokaa näillekään, jotka täällä ovat…"
Mutta Perttu lausui siihen vakavasti:
"Älkäämme laskeko leikkiä niin vakavassa asiassa… Ei oman maan vertaa missään ole… eikä missään maailmassa näin kauniisti hämärtyviä elokuun iltoja…"
Ja hän otti Hannaa kädestä ja vei äitiänsä tervehtimään.
Hyvin harvoin oli Hanna käynyt Viraniemessä. Tänä kesänä oli kuitenkin silloin tällöin poikennut, kun Kustaavakin oli lapsineen muuttanut entiseen kotiinsa. Kustaava oli vielä verrattain nuori, vaikka oli jo viiden lapsen äiti. Hän oli miellyttävä ihminen ja kaikista sisaruksista enimmin Pertun näköinen. Mutta luonteet olivat erilaiset, — Kustaava iloinen vieläkin, vaikka oli kovaa aina kokenut, Perttu raskasmielinen ja harvoin hymähtävä. Vanha emäntä olisi kernaasti tahtonut hyvin usein nähdä ja puhutella Hannaa, varsinkin nyt viime aikoina, mutta tyttö ei sittenkään usein käynyt. Mutta kuta useammin ja pitemmältä Hanna vanhan emännän kanssa puheisiin pääsi, sitä syvemmältä hän tätä tuli tuntemaan ja pääsi käsittämään vanhuksen hurskaan ja puhtaan sydämen.
Herttainen hymy ilmestyi nytkin vanhuksen kasvoille, kun hän pystyvalkean ääressä näki, että Hanna ja Perttu tulivat pirttiin. Koko päivä oli hänen täytynyt pysytellä sängyssä, mutta nyt illan tullen oli noussut lieden ääreen. Hanna noudatti hänen kehoitustaan ja istuutui hänen viereensä tulen ääreen.
Kun he olivat jääneet kahdenkesken, alkoi vanhus itkeä.