Ja mitä oli Hannasta puhuttu?
Juhon kuohuksiin joutunut mieli kuvitteli vaikka mitä. Ja hän tuli nyt ajatelleeksi sitäkin, ettei hän Hannan entisyydestä ollut keneltäkään kysynyt eikä kukaan ollut mitään puhunut. Ei pahaa ainakaan. Mutta ei mitään hyvääkään…
Olisiko hän sitten pettynyt? Hän, joka koko elämänikänsä oli koettanut naisia tutkia ja arvostella; hän, joka uskoi ensimäisestä naisen silmäyksestä tietävänsä luonteen, päänliikunnosta, käynnistä ja siitä tavasta, jolla naiset miehiä kohtelivat, tuntevansa naisen kuin viisi sormeansa…? Voisiko olla mahdollista, että hän oli voinut pettyä Hannan suhteen?
Hannassa oli hän luullut löytäneensä naisen, jonka sulo oli koskematonta ja jonka huulien punaa ei kukaan ollut vaalentanut… Kuka tietää? Maailma on täynnä petollisuutta ja pahuutta, eikä elämä ollut muuta kuin oppimista ja kärsimystä…
Kyllä hän kerran muisteli Hannan silmissä nähneensä riettaan ilmeen — juuri silloin kun hän ensi kerran veti Hannan syliinsä ja suuteli… Mutta se ilme oli kadonnut samassa kun tulikin eikä hän silloin siihen mitään merkitystä pannutkaan. Mutta nyt hän muistikin sen sitä selvemmin… muisteli monta muuta seikkaa, joita ei silloin, ensi huumauksessaan, ottanut huomioonsa…
Hän kävi muistoissaan niin levottomaksi, ettei saanut unta koko yönä. Hänen täytyi päästä varmuuteen! Hänen täytyi saada tietoonsa Hannan entisyys!
Kuka tietää, kuinka musta se on?
Hän mietiskeli monta päivää, kulki kuin houreissa eikä päästänyt ketään puheilleen.
Vihdoin hän keksi keinon, joka oli selvin ja yksinkertaisin ja semmoinen, etteivät siitä muut ihmiset saaneet tietää…
Hän kirjoitti Hannan syntymäpitäjän pastorille ja pyysi saada Hannan papinkirjan…