— Pyydä siltä pappilan muorilta vähä kalaa minulle, sanoi Juho, kun
Henti toimitti matkaan.
— Siitä on muistaa asti kun olen kalaa nähnytkään, mennä kesänä yhden sirkan joessa. Hiukasevan tuntuu, ehkä minä tästä paranen, arveli hän.
— Saatanhan minä pyytää, vastasi Henti ja varotettuaan lapsia, läksi hän, langat käärittynä mustaan pussiin.
Ilma oli kylmä ja pohjosesta puhalti vihanen tuuli. Tie oli kova ja kylmettynyt, oli kuin talvipakkanen, lunta vaan puuttui. Hänellä olivat huonot ohuet vaatteet ja rikkinäiset kengät. Miehensä kuluneen pikku-turkin oli hän vetänyt ylleen ja köyttänyt sen huivilla vyötäisiltä kiinni, vaan sittenkin pyrki tuuli painumaan läpi ja pani ruumiin värisemään. Toisessa kädessään hän kantoi pientä pyttyä ja kainalossaan lankavyyhtejä. Mennessään Kurikan pihan läpi, osui isäntä tulemaan tallista ja sanoi:
— Minä tulen huomenna noutamaan ne lehmäni pois, kuolevat nälkään.
— Eivät ne nälkään kuole, on meillä ruokia niille ja heti jälkeen Joulun toinen niistä poikisikin. Eikö isännälle sopisi vielä odottaa tulevaan kesään, pyysi Henti.
— Sinun vuoksesi saisivat olla, vaan sille miehellesi olen niin karskeintunut, vastasi Kurikan isäntä ja meni pirttiin.
Henti jatkoi matkaansa ja saapui tielle. Hän oli toivonut, että kun toinen lehmistä kantaa, he saavat lapsille särvintä ja itsekin palan painoa, vaan nyt alkoi epäilyttää ja mieleen lykkäsi jos jonkinlaista. Jos ei olisi noita lapsiraukkoja, niin jättäisi koko miehensä ja menisi palvelukseen. Nälkää ja kärsimistä näki hän edessään, näki pitkän talven kylmät päivät ja kurjuudet monenlaiset. Eikä tiennyt oikein ketä syyttäisi onnettomuudestaan. Miestäänkö? Vikaahan hänessä oli, kun oli niin synti-laiska. Olisi hänen toki pitänyt sen verran armahtaa vaimoaan, että puut olisi hakannut. Eivätkä he sillä tiellä olisikaan, jos Juhokin yrittäisi ja kuntoa hänellä kyllä olisi yrittää, kylän vankin mies. Vaan jos johonkin yrittikin työhön, niin ei pysynyt kun päivän, kaksi. Miksikä sillä sen vertasella tuli? Ja ne olivatkin kyläläiset alkaneet häntä karttamaan, etteivät enään hänestä huolineetkaan työhönsä, sanoivat estävän hänen muidenkin työn tekoa, niinkuin Kurikassakin leikkuuaikana.
Hän oli saapunut keskikylälle, jossa molemmin puolin tietä oli varakkaita taloja, joissa asui vireää väkeä ja omistaan eläjiä. Hänelle johtui mieleen samallainen ilta nuoruutensa päiviltä. Silloin oli hänen ja Juhon hääilta muka. Hän muisti sen juuri kuin eilisen päivän, vaikka siitä jo oli kymmenen vuotta kulunut. Paljon sitä silloin oli toivottu ja olihan sitä saatukin. Juho oli isältään perintönä saanut pirtin ja pellot. Navetan ja läävän oli itse jälestäpäin rakentanut. Vaan eihän silloin ollut uskonut, että elämä koskaan voisi olla niin kurjaa kuin se nyt oli. Eikä ollut yhtään hetkeä ollut semmoista, jommoista oli toivonut olevan koko ijän, kuolemaan saakka. Jos silloin olisi tämän arvannut, olisi perääntynyt pois ja ottanut sen toisen, joka nyt oli vankan talon isäntänä, eleli yksin vieläkin. Ei tarvitsisi nyt juosta pitkin tietä palelluksissa ja nälässä…
Ja yhä selvemmin ja selvemmin alkoi mieli kuvailemaan sitä, että jos ei olisi näin, vaan niin kuin mieli nyt kuvitteli. Miksikä olikin ollut niin höperö silloin. Oli luullut rakkauden, jonka tunsi Juhoa kohtaan, kestävän kaikki koetukset, pysyvän lujana ja vilpittömänä, vaikka mitä tulisi vastaan; ja sehän se oli pettänyt. Nyt ei enään voinut kunnioittaakaan miestään, ei, vaikka usein oli itseään syyttänytkin siitä. Nyt ne olivat menneet rakkaus ja kaikki muu: nuoruus ja elämän onni. Ei ollut muuta kuin taistelua, taistelua nälän ja vilun kanssa. Olisi ottanut sen toisen, joka pyysi ja rukoili ja rakasti… Kuinka erilaista nyt olisi. Hän olisi nyt emäntänä tuolla, tuossa talossa juuri…