— Herra isä! eihän sinulla ole paitaakaan, onko kumma, että kylmä tulee, sanoi hän ja mainoi ja ihmetteli.
Henti istui kuin syytetty, ei osannut puolustaa millään lailla. Vaan sydämensä vihloi niin kuumasti, kun rouva piikain kuulten siinä tutki, koperoi ja selvitteli… Eiköhän se rouva luullut hellempiä tunteita köyhillä olevankaan!
Kahvi oli joutunut valmiiksi ja rouva tarjosi Hentillekin. Se maistui nälkäiselle ja vilustuneelle niin perin makealle, että kielen hankki mennessään viedä, se lämmitti ja sammutti kiljuvaa nälkää. Ei ollutkaan Henti saanut kahvia kuin kesällä. Kukaan ei ollut tarjonnut, eikä kotona ollut.
— No miten se miehesi jaksaa? Eikö se jo ala kyetä pönkilleen? tiedusteli rouva.
— Sanoi olevansa parempi, pyysi, että jos rouva olisi hyvä ja antaisi jonkun silahkan, sanoi niin hiukaavan.
— Mikä sitä hiukaa semmoista, joka aivan makaa, ei kai työnteko, päätti rouva ja läksi punnitsemaan Hentille jauhoja, palkaksi viimeisistä kehräyksistä.
— Odota sinä täällä se aika, sanoi hän mennessään.
Rouvan mentyä alkoivat piiat udella Hentin elämää ja viimeiseksi siitä, kauvanko hän oli pappilassa palvellut ja minkälaista oli palvelus ollut. Henti heille selvitteli palvelus-ajasta siihen asti kun joutui naimisiin ja naimisissa olostaankin vähäsen. Vaan piioille kiitteli hän miestään.
Rouva tuli ja sanoi panneensa jauhot Hentin pussiin.
— Ja tuosta annan vanhan paitani sinulle, että saat jotakin suojaa, raukka, sanoi hän sitten ja ojensi Hentille.