— Oletpa komea lintu, noin punasta rintaa en muista nähneenäkään, puhutteli Juho lintua, joka räpäköitti ja pelkäsi ahtaassa häkissä.
Hän koetti uudelleen alkaa viheltelemään, että saisi vielä toisenkin, vaan vaikka hän hartaasti ja lakkaamatta vihelteli monta tuntia, ei kuulunut mitään. Häkissä oleva lintu räpäköitti ja melusi. Jos olisi se alkanut viheltämään, kyllä kai olisivat toisetkin palanneet takaisin. Hänen täytyi siis, vaikka vastenmielisesti, palata kotio, mutta mielissään oli hän sentään, kun yhdenkin oli saanut ja kuvaili jo sitä hauskaa, kun hän sen panee kirkkohäkkiin.
Suolla tapasi hän Kaaperin Kustin poikineen, jotka olivat käyneet kaukana saloilla honkametsässä ja vetivät he kelkoissaan hirvittävän isoja honkia. Etempää kylän metsätieltä kuului kulkusten ääniä. Metsämiehet palasivat puun nounnista.
— Tänä kevännä ne tulivat hyvät hongat, sanoi Kusti.
— Ei ole pitkiin aikoihin ollut tämmöisiä honkia, vakuutti Juhokin.
— Saitpa punatulkun… tuolla salonkin vaaran hännällä näkyi olevan paljon noita, sanoi poika.
— Vai oli siellä. Siellä ne sitten ovatkin, täällä ei ole näkynyt kuin joku, sanoi Juho.
Mutta Kusti poikineen jatkoi matkaansa ja seurasi heitä Juho, kelkassaan räpäköivä lintu.
Tultuaan kotia oli Juho mitä parhaimmalla tuulella. Hän toimitti heti uuden lintunsa kirkkohäkkiin ja katseli sen liikkeitä koko päivän. Iltapuoleen kokoontui kylän poikiakin taas Kumpulaan ihmettelemään lintua ja häkkiä. Usea heistä jo tinkasi Juholta valmiiksi punatulkun, mikä urospuolen, mikä naaraan.
— Jos tämä lintu vaan oikein alkaa laulamaan, niin pian niitä saadaan, vaikka vähä niitä näyttää tänä kevännä olevan. Vaan jos tästä semmonenkin laulamaan tulisi kuin se entinen oli meillä, niin… Katsokaa, jopa se rupeaa tykkäämään häkistään… noin… nyt hyppäsi saarnatuoliin… nyt menisi sakaristoon, vaan on ovi kiinni… nyt… nyt… jopa meni lukkarin penkkiin… alkaa vissiin veisaamaan… jo kosketti nenällään numerotaulua he, he, he, puheli Juho pojille.