Kävellessä tuli puhe kuluneesta talvesta.
— Niin se meni kuin menikin, vaikka, huonolle näytti, eikä sitä taas muistakaan, kun keväimeen on päässyt, sanoi Kasperin Kusti.
— Menihän se ja loppui, arveli Juhokin
— Minullekin ne lupasivat antaa apua, eikä ole annettu leivän syrjää, vaan niinpä tuota on eletty kuin ennenkin, puhui Mattikin.
Muutkin sitten arvelivat yhtä ja toista.
Tie oli vielä märkä ja paikotellen oli isoja lammikoitakin. Täytyi kävellä tien puolta peräkkäin. Sataa tuhuutti lisiksi hienosti vettä ja ilma oli sakea kuin puuro. Mutta kevein mielin he astelivat eteenpäin, tietäen suloisen kesän olevan vastassa, kävelivät keveästi ja toivoen. Laukun kielet löivät mukavasti tahtia ja pieksun varret sipsuttivat yhteen…
* * * * *
Vähille eväille jäi Henti. Ei ollut muuta syömistä kuin ne jauhot, jotka Saarelasta kehruu palkasta oli saanut, mutta vähillä eväillä täytyi Juhonkin lähteä matkaan. Ei kuin puoli leipää, naula voita rasiassa ja konin rasvaa traasussa ja joku homehtunut lantti taskussa.
Juhon mentyä alkoi Henti miettiä tilaansa ja pillahti itkuun. Hänelle muistui kaikki mieleen, kaikki puutteet. Jos ei pikku Juhoa olisi ollut, olisivat lehmät ainakin kuolleet, sillä heinät olivat aivan kaikki. Mutta pikku Juho kulki ympäri niityillä, kokosi suovan periä ja latojen laattialta mitä oli osunut jäämään. Niin tavoin keräili hän säkin toisensa perästä, ettei ollut heinistä puutetta. Vankka ja vikkelä kun oli, jaksoi hän kaukaakin kantaa säkillisen heiniä.
Äiti häntä kiitteli ja kokosi pojalleen parhaat palat.