— Pappilasta minulla olisi saatavaa vähän kehräyksistä, vaan se on semmoinen mustilainen sekin pappilan rouva, ettei vertaa. Ei koskaan antaisi rahapenniä, vaan aina tyrkyttää niitä kaunaisia jauhojaan, jotka ovat niin surkean pahan makuisia. Kun sanoin, että ne ovat niin katkeroita ne teidän jauhonne, niin siitä nokkausi ja alkoi haukkumaan ja luettelemaan mitä hän on ilmaiseksi meille antanut… Ei ne sentään vielä maailmaa maksa, ne rouvan lahjat. Noille lapsille jonkun resusen vaatteen ja minulle sen paitansa, jonka sinulle annoin. Sattui vielä mokoma havaitsemaan sen paitansa sinulla yllä… siitä se on huutanut ja hötissyt ympäri kylää, sanoi Henti kuin itkun seasta.

— Olenhan minä sen jo aikaa sanonut, että semmoinen se on pappilan rouva, lohdutti Juho.

— En minä häntä niin ilkeäksi olisi uskonut, arveli Henti vielä lopuksi.

Juho oli jo riisuutunut maata ja alkoi hetken kuluttua kuorsata. Hentille ei vaan tuntunut uni maistuvan, vaikka matkassa oli ollut kaiken päivää. Huolestutti niin tämä elämä, mietitytti ja arvelutti. Nälkäkin oli ja sydänalassa niin pahasti ellosteli. Ja Juhon kuorsauskin oli niin hermostuttavaa, että vaikka koettikin ummistaa silmiään ja nukkua, ei unta tullut. Siinä tuli sitten jos minkälaista mahdollistaja mahdotontakin mieleen» Tuli ajatelleeksi niiden muiden takakatulaisten elämää ja verratuksi sitä omaansa Ei niillä ollut juuri liikoja muillakaan, jos ei heilläkään. Kaaperin Kustin pirtissä taisi olla yhtä tyhjät paikat kuin heilläkin, vaikk'ei ollut kuin kolme henkeä. Ja hyvin kai oli köyhyys Matillakin… Toikalla sitä kyllä oli elämistä… kun olisi heilläkin niin, tai kuitenkin sen verran, että saisi aina syödä vatsansa täyteen ja välisti keittää kahvia. Mitä muuta tarvitsisi? Ei kai tässä elämässä ollut mitään, jota olisi kaivannut, kun olisi ruokaa kyllin. Kyllä mahtoi Toikan väellä sentään olla hauska elämä…

Voisihan se heilläkin olla puolta parempi, jos se olisi tuo mies semmoinen kuin muiden vaimojen miehet ovat, että yrittäisi ja tekisi… He kyllä eläisivät eri elämää, mutta joka ei mitään… ei että puita hakkaisi. Ja se jaksaa nukkuakin, vaikk'ei pane päiväkausiin rikkaa ristiin… kuorsaa tuossa kuin olisi ollut tukin hakkuussa kaiken viikon… Henti tunsi kummallista inhoa miestään kohtaan ja tuli ajatelleeksi, että kun kuolisikaan… Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä kipeämmäksi kasvoi hänen nälkänsä ja sitä enemmän ellosteli sydänalassa. Hän mietti, eikö olisi minnekään unehtunut leipäpalastakaan… mutta hän oli illalla koonnut viimeiset murut lapsilleen…

Hän ajatteli lihakeittoa ja muisti Saarelan vanhaa ruunaa. Jos olisi ollut nyt kupillinen velliä ja lihapalanen, vaikka hevosenkin lihaa, olisi se maistunut erinomaiselle. Kun saisi ne lihat Saarelasta, ett'eivät ihmiset näkisi, niin keittäisi velliä ja söisi lihaa. Niinhän Järveläkin oli sanonut, että hevosenliha oli erinomaista, mutta ihmiset olivat taikauskoisia, kun eivät sitä syöneet. Ja Järvelä kyllä ymmärsi sen asian paremmin kuin kukaan muu, hän, joka tutki kaikkia maailman kirjoja ja sanomalehtiä Huomennahan ne kuuluvat sen ruunansa Saarelassa ampuvan… illalla jo saataisiin syödä velliä…

Mutta mistä saataisiin suurusjauhoja? Kun olisi pottujakin! Muina vuosina oli toki ollut niitä syödä ja niistä oli ääretön leivän jatko, olisi kappakin pottuja, mutta ei yhtään. Viimeiset pienet nuput oli jo syksyllä syöty. Pappilassa niitä kasvoi pottuja isoja ja hyviä, mutta rouva ei ollut aikonut myydä yhtään kappaa, että keväällä muka saapi paremman hinnan, kun siemeniksi myypi. Olisi rahaa, koettaisi, eikö saisi jostakin puoltakaan kappaa…

Hän muisteli, kuinka heilläkin muina vuosina oli ruokaa. Pellavista saatiin ohria koko talveksi ja perunoita oli syödä joka päivä, oli suoloja omasta takaa, oli kalaa ja välistä liikeni ostaa kahviakin vähäsen. Nyt ei ollut mitään, eikä ollut kahvikupin varaa ollut sitten kesän. Ei taida tämä talvi loppua, ja jos loppuukin, niin millä ne pellotkin kylvetään, ajatteli hän. Hän koetti nukkua ja turvasi Jumalan apuun, että huomenna jotakin saataisiin, jos ei muualta, niin hän menisi Järvelän isännän puheille, mutta unta ei tullut. Tuli vaan muita mietteitä mieleen. Hän katsoi akkunasta ulos, josta näkyi alakuloinen taivas ja tuhansia tähtiä. Näytti niin kylmälle taivaskin ja pakkanenhan olikin ulkona. Tuntui kylmä huoneessakin. Ja kylmänlainen olikin heidän pirttinsä talvella. Juho oli aina joka syksy tehnyt lupauksia, että hän varustaisi huonettaan talvea vastaan. Oli tänäkin syksynä luvannut toimittaa muurahaiskekoa ullakkoon, jossa ei ollut paljon mitään lautain päällä, oli aikonut tampata seinänvieruksia sammalilla, ettei tuuli tuntuisi ja pidättäisi pakkasenkin paremmin, vaan niin oli käynyt nytkin kuin muinakin syksyinä, että aikomuksessa meni päivästä toiseen ja niin jäi nyt kuin ennenkin. Jos nälän lisäksi vielä tulisi pakkastalvi, niinkuin ennustettiin, niin mitenkähän kevääseen eletään… ajatteli hän ja häntä väristytti jo ajatellessaan pitkää talvea, joka on niin onnettoman pitkä ja pimeä ja kylmä. Kun olisikin lämmin pirtti niinkuin Toikalla ja Matillakin, vaan tämmönen, johon tuuli tuntui sisällekin… Tai jos olisi edes puita, halkoja pinossa, josta saisi ottaa ja lämmittää, mutta kun ei ollut kuin vähäisiä näreitä ja koivukarhakoita ja nekin tuoreita… mahdotontahan semmoisilla oli pitää huonetta lämpimänä… Hän muisti, kuinka Matti nytkin syksyllä oli varustanut huonettaan talveksi, hän oli kehottanut ja pyytänyt Juhoakin tekemään samoin, mutta se ei, vaikka aikoi ja aikoi. Ei sittenkään, vaikka vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea… ei… Tuossa vaan nukkui ja kuorsaili onneton… ja jaksoi ja saattoi nukkua, vaikka tietää, ettei mitään syömistä…

Hän oli miettinyt kaikkea ja hänestä näytti niin toivottomalta heidän elämänsä Mutta siinä miettiessään kulkivatkin ajatukset nuoruuden päiviin. Ja monta hupaista kuvaa oli tallella olleista iloista ja huolettomista päivistä. Niitä muisteli niin mielellään, että melkein unehutti nykyisen köyhyyden ja kurjuuden. Niitä miettiessä hän vihdoin nukkui.

* * * * *