Juho ei siihen mitään vastannut, imeskeli tyhjää piippuaan ja väliin haukotteli. »Kyllä meillä tulee kumma talvi eteen, Juho. Kun et sinä sen vertaa viitsi, että edes puita hankkisit talven varalle», sanoi vaimo kuin itkun seasta.
— Ala nyt taas siinä haukkumaan. Mitä sinun tarvitsi mennä naimisiin, kosk'et kärsi miestäsi.
— Minäköhän se sinun perässäsi olen juossut. Etköhän se ollut sinä, joka viekottelit minua, nuorta ja ymmärtämätöntä…
— Mitä sinun tarvitsi huolia minusta. Olethan kehunut, että sinulla oli parempiakin tarjolla. Miks'et ottanut niitä!
Vaimo pillahti itkuun ja lapset ympäröivät hänet.
— Voi, voi minua onnetonta, huokasi hän.
— Niin, ala nyt siinä märsäämään taas ja tuskittelemaan, sanoi Juho, nousi ylös, haki lakkinsa ja meni ulos.
Miehen mentyä ratkesi vaimo vasta oikein itkemään ja tuntui niin tuskalliselle ja ikävälle olo. Katumus piiskasi mieltä ja elämä näytti niin surkealle, onnettomalle. Itkiessä siirtyivät ajatukset kuluneesen aikaan ja johtui mieleen mitä Toikan Helena äsken oli sanonut, kun leipää kävi lainaamassa. Oli sanonut, että olisit uskonut mitä sanottiin, niin ei sinun tarvitsisi nyt juosta leipää lainaamassa. Hän oli ennen naimisiin menoa ollut kaunis; ja pappilassa hän oli palvellut monta vuotta. Kosioita oli ilmaantunut monta. Mutta hän ei huolinut muista, hän piti Juhosta. Juho olikin silloin ollut kylän komein nuorimies: leveät hartiat ja kauniit, siniset silmät. Kuka sen silloin osasi ajatella tai ymmärtää, että hän on niin laiska ja toimeton. Ellei tätä mökin paikkaa olisi ollut, olisi jo nälkä ennenkin hätyytellyt, sillä Juho ansaitsi kyllä lautta-hommissa, vaan hän ei osannut säästää, hän joi ja söi, mitä ansaitsi; ja usein ei syksyllä ollut penniä jälellä kesän ansioista.
Kuluneena kesänä oli ollut kaikkein hulluimpaa. Ei ollut lautta-töitä ja Juho ei talollisten töitä viitsinyt tehdä. Pitkät kesäset päivät loikoi sängyssään ja haukotteli. Ellei itse olisi kokenut olla niin virkeä ja säästäväinen, olisi kesällä jo ollut hätä. Vaan mitä oli aikaa ja sai lapsilta rauhaa, teki käsitöitä. Ellei hallaa olisi ollut, olisi pelloista saatu leipää talveksi ja eletty jotakuinkin, kun olisi käsityöllään lisää hankkinut. Vaan nyt oli halla vienyt kaikki ja Juho pysyi yhtä laiskana. Ei lähtenyt kenellekään työhön, vaikka käytiin pyytämässä. Söi ja joi laiskana; ja makasi. Ei viitsinyt edes senvertaa, että olisi puita hakannut Ei hän ollut koskaan ennen miestään laiskuudesta soimannut, ei, ennenkun tänä syksynä vasta. Oli tullut niin tuskalliseksi ja kärsimättömäksi alinomaa hätyyttävien puutetten kanssa, että täytyi sanoa. Vaan ei siitä ollut apua. Juho ei lähtenyt työhön, makaili ja imi piippuaan. Hänessä oli kasvanut kummallinen inho ja välinpitämättömyys miestään kohtaan. Ei saattanut häntä enään rakastaa niinkuin ennen ja kun vertaili muita mökkiläisiä heihin, löysi Juhossa yhä enemmän ja enemmän vikoja. Kotokaan ei tuntunut enään niin somalle kuin ennen eivätkä lapset niin rakkaalle. Puutteessa oli sydän käynyt niin kylmäksi. Ja jos missä kävi, niin aina kysyttiin, että onko Juho työssä… Ja hänen täytyi aina vastata, että eihän se…
Kyyneleet olivat kuivuneet ja hän istui pienellä jakkaralla ja mietiskeli elämäänsä. Lapset olivat syöneet leipäpalasensa ja pyysivät lisää.