Taival on pitkä; hän käsittää, että hänen on raskaan kuorman kanssa mahdoton paeta. Silloin muistaa hän, että näillä paikoin piti oleman kapea porotie, jota poromiehet jolloinkin kulkivat oikaistessaan Ounasjoelle.
Hän nousee seville, lyö hevostaan minkä jaksaa, ja vaikka on pimeä, koettaa hän tien poskeen teroittaa katsettaan. Nyt nousee hevonen jo sen mäen niskaan, josta hän muistelee porotien kääntyvän… Hän tyydyttää hevosensa kävelemään ja juoksee itse edelläpäin… Takaa kuuluvat aisatiu'ut helisevät nyt hitaammin, ja Jussi arvaa, että tulijat antavat vastaleessa hevostensa kävellä.
Jo keksii hänen tarkka silmänsä jäljen, joka painuu metsään. Se on juuri se jälki, jota hän muisteli ja jota kerran nuorena miehenä oli kulkenut.
Silmänräpäyksessä kääntää hän hevosensa tieltä pois, lyö selkään ja hevonen puhaltaa menemään jälkeä pitkin metsän peittoon… Jussi tulee takaisin tien viereen, silittelee jälkensä kuusen näreellä, niin että lumen pinta näyttää aivan sileältä. Sitten poistuu hän hevosensa luo, joka kuormineen seisoo paksussa lumessa.
Takaa tulevien asiatiu'ut kuuluvat nyt aivan likeltä. Siinä ajavat taas kävelyä, kun on jyrkkä vastale. Jussi kuulee, että jotakin keskustelevat, mutta ei erota muita sanoja kuin »Muonio» ja »Ounasjoki».
Eivät huomaa mitään, ja juuri kun pääsevät Jussin kohdalle, alkavat taas ajaa juosten.
Helpotuksen huokaus pääsee Jussilta. Ja hän alkaa miettiä asemaansa.
Siihen haaraan, josta toinen tie kääntyy Muonioon ja toinen metsäkyliin, Ounasjoelle päin, tietää hän olevan matkaa puolen vanhaa penikulmaa… Jos tietäisi kumpaa tietä ajavat. Menevätkö Muonion tietä vai kääntävätkö kohden?
Mutta siihen hän ei saa vastausta. Ja kun hänellä on matkassa hevoselleen evästä ja itselleen laukku, päättää hän yöpyä siihen.
Seuraava päivä on melkein puolessa, mutta Jussi kyyröttää vielä metsän peitossa kuormineen ja hevosineen. Hän on kuullut taloon yöksi jääneiden rahtimiesten menevän sivu ja keskustelevan siitä, että saapa kuulua missä asti saavuttavat sen voikuorman.