Ollinvainio, joka meijeripaikaksi oli katsottu, oli kylän takana; sieltä oli loiva myötäle alas kylään, joen törmälle. Ammoisista ajoista oli Ollinvainiota pidetty taattuna vesipaikkana. Siellä oli lähteitä viljalti, ja maa oli kovaa ja someroista. Mökkiläisillä, joita Ollinvainiossa asui paljon, oli jokaisella oma kaivonsa, ja niin matalassa oli vesi, että kun sylen verran kaivoi kuoppaa, alkoi siihen pulputa vettä, että kaivaja sai kiirehtiä pois kuopasta. Ja sitten vesi niin kirkasta kuin viina ja pysyi kesät talvet samanlaisena.
Semmoista vesipaikkaa ei ollut koko Heinärannalla! Ja siihen mökkien alapuolelle meijerirakennus tulisi!
Jo siinä vain vettä olisi.
Kaivo-Iisakki saapui pajunoksineen ja lausui jo ennenkuin oli koettanutkaan, että hän näkee jo "maan muodostakin", että vesisuonet ovat likellä.
Koko Savukylä oli katsomassa Iisakin tarkastusta. Sitä paitsi olivat läsnä kaikki rakennustoimikuntaan kuuluvat henkilöt.
Oli talvinen päivä ja paksu lumi maassa, mutta Iisakki vakuutti, että vesisuonet ilmoittavat itsensä hänelle minä vuodenaikana hyvänsä.
Juhlallista oli.
Sillä väkijoukko ympäröi Iisakin niinkuin rippivieraat papin, ja juhlallisessa äänettömyydessä seisottiin.
Ja Iisakki seisoi hetken kaksihaarainen paju kädessään. Hän oli totisen ja tietävän näköinen, mulkoili silmillään, supatteli suullaan ja huiskutteli pajua ilmassa. Väliin loi merkitsevän katseen taivaalle, väliin taas tuimasti maahan ikäänkuin tahtoen maan läpi nähdä.
Sitten aloitti kokeensa. Etukumarassa lumessa kahlaten ja pitäen reisiensä varassa molempia pajunhaarukoita rupatteli hän itsekseen…