V:n 1436 ja sitä seuraavain veroparannusten yhteydessä tapahtui todennäköisesti myös perinpohjaisia uudistuksia maamme pitäjä- ja verokuntajaossa. Keskiajan verojen rasittavaisuus riippui suureksi osaksi veronsuorittajain ryhmityksestä. Vanhastaan verot suoritettiin yleensä siten, että pitäjäin ja sen alaisten verokuntain — bolien, nautakuntain, neljänneskuntain, täysiverokuntain — maksettavaksi tuli tietty veromäärä, jonka suorittamisesta asianomainen pitäjä tai verokunta oli vastuussa. Kun jostakin sellaisesta verokunnasta tiloja joutui maallisen tai kirkollisen rälssin alaiseksi tai autioksi, suureni siitä toisten maksajain vero ja samanlaisten verokuntainkin kesken syntyi ikävää epätasaisuutta. Näiden epäkohtain poistaminen oli tärkeää kruunulle ja vielä tärkeämpää talonpojille. Epäkohta oli korjattavissa ainoastaan verontasoituksella, s.o. verokuntia oli tarpeellisilla siirroilla ja uudestaanlaskemisilla pidettävä keskenään niin tasaväkisinä kuin mahdollista. Sentapaista verontasausta tarkoitti jo Uplannin lain määräys, että verojen suorittamista varten olivat koko hundarin miesluvut verrattavat.[61] Tähän kuuluvia epäkohtia oli Suomessakin aikain kuluessa syntynyt paljonkin, kunnes niitä vihdoin Engelbrektin kansanliikkeen aikana oli ruvettava korjaamaan. V:n 1436 suuren veronuudistuksen yhteydessä määrättiin, kuten mainittu, ensinnäkin laillinen rälssi kokonaan poistettavaksi veromaan joukosta, minkä jälkeen vero (poiston korvaamiseksi) oli alennettava 1/5:lla ja lopuksi kaikki savut, koukut ja bolit tasoitettavat pitäjäin kesken.
Tämmöinen tasoitus tulikin toimeenpannuksi. Sen voi päättää jo siitä, että itse veronalennus ilman vastaavaa verontasoitusta olisi menettänyt suuren osan hyötyään. Parhaana todistuksena tasoituksen toimeenpanemisesta ovat 1400-luvun loppupuolen verokirjat, joissa verokunnat esiintyvät useilla seuduilla täysin samankokoisina.[62] Samoin ensimäiset maakirjat uudelta ajalta. Niissä esiintyvä pitäjä- ja verokuntalaitos on näet aivan v:n 1436 säännösten mukainen: veropitäjät tosin enään harvemmin ovat aivan toistensa kokoiset, vaikka sellaisiakin tapauksia on useita, mutta laajoilla aloilla ovat nuo tärkeät neljänneskunnat (tai kolmannekset) samassa pitäjässä, jopa useankin pitäjän alalla niin tarkalleen toistensa kokoiset, sisältävät murto-osia myöten niin samoja määriä veroyksiöitä (savuja, koukkuja), että järjestävän käden vaikutus on ihan ilmeinen. Kun rälssit näissä pitäjissä ja verokunnissa on jo jätetty kokonaan pois laskusta, ovat pitäjät ja verokunnat niinmuodoin saaneet muotonsa sen jälkeen kuin vanha rälssi oli muodostunut ja jätetty maalaskusta pois, siis jälkeen v:n 1436. Mutta aivan lähelle uutta aikaa ei tämä pitäjäin ja verokuntain muodostuminen ole voinut lykkäytyä, siksi paljon todisteita keskiajan oloista puheenaolevat maakirjat kuitenkin sisältävät. Pitäjäin ja verokuntain yhtäläisyydellä ei olisi uudella ajalla enään ollut olemisen syytäkään, koska kruunu tällöin jo kaikin tavoin pyrki yksilöverotukseen ja kollektivisen veronmaksun hylkäämiseen. Mistään vuotta 1436 nuoremmasta yleisestä pitäjäjaon uudistamisesta eivät asiakirjat tiedäkään kertoa. Sen sijaan esiintyy juuri 1400-luvun keskivaiheilla veropitäjiä, jotka luultavasti ovat niihin aikoihin perustettuja.
Loimaalaiset valituksissaan 1540-luvulta mainitsivat heidän pitäjänsä vanhan veronpanon olleen Kaarle kuninkaan aikaisen; silloin oli heidän pitäjässään ollut 4 neljänneskuntaa, kussakin 5 savua — siis täälläkin sangen tasainen määrä.[63]
Tällä tavoin sai keskiajan verolaitos ulkonaisestikin sisällystään vastaavan muodon.
II. SUOMALAISIA VEROTUKSEN JA HALLINNON ALKUMUOTOJA.
1. "VEROT" JA "VAKAT".
Maamme vanhimman vero- ja hallintohistorian jälkiä etsiessä huomio ei voi olla kiintymättä muutamiin suomalaisiin nimityksiin, jotka näyttävät luovan jonkin verran valoa Suomen suomalaisten heimojen yhteiskunnallisiin oloihin ennen historiallisesti tunnettua aikaa.
Eräs sellainen nimitys on vero. Porthan ja Fellman mainitsevat tämän sanan lapinkielessä (varro) merkitsevän sekä uhria että veroa; myös Luulajan lapin murteessa sama sana esiintyy sellaisessa merkityksessä.[64] Fellmanin kuvauksesta päättäen lappalaisten "varro" kohdistui eläin- eli veriuhriin: "varro muorra" (veropuu) oli puinen jumalankuva, joka pystytettiin maahan peitetyn tuohisen uhriastian kohdalle ja siveltiin uhrieläimen verellä. Vesisaaren (Vadsön) kauppalan lappalaisen nimen "Vera" eli "Värra" Fellman asettaa yhteyteen kauppalan entisellä paikalla olleen tärkeän lappalaisen uhripaikan kanssa, jota norjalaiset vielä kertojan aikaan kutsuivat nimellä "Finne kirke".[65]
Lapin kielen sanan perusteella Porthan arvelee "vero" sanan suomessakin alkuaan merkinneen uhria, mutta kristinuskon vaikutuksesta sittemmin saaneen maallisen veron merkityksen. Tämä käsitys tuntuu varsin hyväksyttävältä: onhan matka luonnollinen ja johdonmukainen uhrista uhrivarain keräämiseen, uskonnolliseen verotukseen ja vihdoin saman tavan käyttämiseen muunkinlaisia tarkoituksia varten. Uskonnollisen verotuksen laajeneminen maalliselle alalle on ollut hyvinkin mahdollinen jo pakanallisella ajalla, jolloin uskonnollisten ja maallisten asiain välillä ei voi otaksua olleen sellaista selvää rajaviivaa, minkä kristinoppi niiden väliin teki. Näin on puheenaoleva nimitys omansa tukemaan sitä yleistä katsomusta, että yksi julkisoikeudellisen verotuksen juuria menee muinaiseen uhriyhteiskuntaan.
Toinen suomenkielinen nimitys, joka samalla tavoin näyttää olevan yhteydessä toiselta puolen uskonnollisten uhrien ja toiselta puolen maallisen verotuksen kanssa, on vakka.