Mutta eivät peikot sittenkään koskaan saa tuota pientä tupaa tykkänään valtoihinsa. Eivät he koskaan voi saada haltijain ikivanhan vapauden ja valon laulua vaikenemaan — noita heleitä, kirkkaita säveliä, jotka sulattavat sydämiä itkuun ja taivuttavat ihmiset maahan kumartumaan Luojan ihanuuden eteen. Niitä lauluja hyräilee metsä ne sävelet soivat puiden tummissa latvoissa kevään valoisina päivinä, — niitä lauluja kohisee koski — niitä kuiskuttavat pensaat, kannot ja kivet - niitä tuoksuvat mustikan varvut ja vanamot. Ja hävittänevätkin peikot joka puun ja joka pensaan — koettanevatkin saada kosken pauhun vaikenemaan ja auringon valon sammumaan — laulun he aina tulevat kuulemaan.
Kirkkaat, heleät sävelet kohoovat ilmoille ja muodostavat valtavan sävelmän, joka on jälleen tekevä yöstä päivän ja paneva peikkojen sydämet pelosta vapisemaan.
Sillä sävelet nousevat syvyydestä… Se oli isoisän satu Päivölästä.
— Mutta nyt vallitsee siellä pimeys ja synkeys. Halla on polttanut sarat mustiksi, metsä on harvaa ja hakattua ja maata peittävät metsän jättien silvotut ruumiit. Nyt ovat peikot oppineet tekemään valkeasta mustaa ja kulta käänsi teräksen voiman ihmisiä vastaan.
Päivölä, sä kaunis, sä suloinen talvikotini, satujeni ja sydämeni koti — miten jouduitkaan taas peikkojen valtaan?
Isoisä on poissa — hän ei saanut eläessään nähdä satunsa päätöstä. Isä on poissa — hän kuoli metsän mukana. Nyt on metsä poissa — nyt on sielu poissa ja siitä on pimeys, nyyhkytys ja itku.
Mutta eivät peikot koskaan voi tykkänään viedä Päivölää minulta.
Sillä minä kuulen vieläkin kuni salon salamyhkäisenä suhinana nuot heleät, kirkkaat sävelet — metsänimpien ikivanhan vapauden ja valon laulun. Eikä se laulu lakkaa kuulumasta, ennenkun peikkojen valta murtuu ja aurinko taas pääsee vanhaa kotiani valaisemaan.