Jossakin toisessa tilanteessa Aladdin olisi niin säikähtänyt nähdessään moisen kummallisen haamun, ettei olisi saanut sanaa suustaan. Mutta uhkaava vaara rohkaisi hänet vastaamaan epäröimättä: — Toimita minut täältä pois! Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän näki olevansa samassa paikassa, missä taikuri oli taikakeinoillaan avannut maan. Aladdin kummastui suuresti ja kiittäen Allahia siitä, että vielä oli päässyt päivänvaloon, riensi kiireimmiten kotiinsa. Mutta kun hän oli ehtinyt majan ovelle, ilo äidin näkemisestä ja kolmipäiväinen paasto tekivät hänet niin heikoksi, että hän oli pitkän ajan kuin kuolleena. Toivuttuaan hän kertoi heti äidilleen kaikki mitä oli tapahtunut, ja äiti sadatteli katkerasti kavalaa loihtijaa.
Aladdin meni levolle ja nukkui seuraavaan aamuun. Herätessään hän virkkoi ensi sanakseen äidilleen, että halusi jotakin syötävää. — Voi, rakas lapsi, äiti vastasi, — minulla ei ole antaa sinulle edes leivänpalasta. Olen kuitenkin kehrännyt hiukan puuvillalankaa ja menen myymään sen ostaakseni meille jotakin päivälliseksi.
— Äiti, Aladdin sanoi, — säästä puuvillasi toistaiseksi ja anna minulle lamppu, jonka toin eilen mukanani. Menen myymään sen ja siitä saamillani rahoilla voimme hankkia sekä aamiaisen että päivällisen ja kenties illallistakin.
Äiti otti lampun esille ja sanoi pojalleen: — Tässä se on, mutta se on kovin likainen. Jos se olisi hiukan puhtaampi, siitä kai saisi enemmän. Hän otti hienoa hiekkaa ja vettä puhdistaakseen kapinetta, mutta tuskin oli hän alkanut hangata sitä, kun samassa silmänräpäyksessä hänen eteensä ilmestyi jättiläissuuri henki ja sanoi ukkosenjyrinän kaltaisella äänellä: — Mitä tahdot? Olen valmis palvelemaan sinua orjanasi ja kaikkien niiden orjana joilla on tuo lamppu käsissään — minä ja muut lampun henget. Äiti kauhistui hirviön näkemisestä ja meni tainnoksiin, mutta Aladdin, joka oli luolassa jo nähnyt moisen peikon, sieppasi lampun äitinsä kädestä ja sanoi rohkeasti hengelle: — Minun on nälkä. Tuo minulle jotakin syötävää!
Henki hävisi heti ja palasi saman tien kantaen hopeista tarjotinta, jolla oli kaksitoista herkullista ruokalajia kannellisissa hopeakulhoissa, kuusi isoa, hohtavan valkoista vehnäleipää, kaksi pulloa viiniä ja kaksi hopeapikaria. Se laski kaiken matolle ja katosi, ennen kuin Aladdinin äiti ehti tulla tajuihinsa. Aladdin nouti vettä ja pirskotti äitinsä kasvoille virvoitellakseen häntä, ja ennen pitkää äiti toipuikin. — Äiti, Aladdin sanoi, — älä ole huolissasi: tässä on sinulle sydämenvahvistusta ja samalla ruokaa minunkin tavattoman nälkäni tyydyttämiseksi.
Äiti hämmästyi suuresti nähdessään valmiin aterian. — Lapsi, hän sanoi, — ketä saamme kiittää tästä runsaasta kestityksestä? Onko sulttaani saanut tiedon köyhyydestämme ja säälinyt meitä?
— Mitäpä sillä väliä kuinka asian laita on, äitiseni, Aladdin vastasi, — istuutukaamme nyt vain aterioimaan. Olet yhtä paljon hyvän aamiaisen tarpeessa kuin minäkin. Syötyämme kerron sinulle. Äiti ja poika istuutuivat aterialle ja söivät sitäkin paremmalla ruokahalulla, kun kaikki oli niin oivallista. Mutta koko aikana Aladdinin äiti ei voinut olla vilkumatta tarjottimeen ja kulhoihin ja niitä ihailematta, vaikkei kyennyt sanomaan olivatko ne hopeaa vai jotakin muuta metallia. Hänen huomiotaan kiinnitti enemmän niiden uutuus kuin niiden arvo.
Kun Aladdinin äiti oli korjannut tähteet talteen, hän meni istumaan poikansa viereen sohvalle ja sanoi: — Toivon sinun nyt tyydyttävän uteliaisuuteni ja kertovan minulle tarkoin mitä tapahtui hengen ja sinun kesken sillaikaa kun minä olin tainnoksissa.
Aladdin suostui kernaasti.
Äiti hämmästyi yhtä suuresti poikansa kertomusta kuin oli hämmästynyt hengen näkemistä ja sanoi hänelle: — Mutta rakas poika, mitä tekemistä sinulla on henkien kanssa? Kuinka se ruma hirviö tuli puhutelleeksi minua eikä sinua, jolle jo ennen oli luolassa ilmestynyt?