Eikö näytä sensijaan siltä kuin olisivat yhdistävät henkiset voimat, joita Runeberg ylisti, nyt joutumaisillaan tappiolle? Luontoa, runoutta elämänvoimaksi katsottuna, uskontoa, rakkautta, sanalla sanoen äärettömyyttä, ei näytä enää palveltavan, mutta sensijaan rehentelevät äärelliset itsekkäät pyrinnöt, rajottava, erottava järkeily.
Nytkin kyllä pyritään vapautumaan itsekkäisyyden rajotuksesta, mutta tavallisesti tämä ei tapahdu äärettömyyteen yhtymällä, vaan antautumalla yhteiskunnallisiin ja kansallisiin pyrkimyksiin, jotka kyllä saattavat olla itsessään oikeutettuja, mutta jotka kuitenkin ovat äärellisiä, ja jättävät sijaa yhteisitsekkäisyydelle, joka erottaa enemmän kuin se yhdistää.
Tällä ajan virtauksella on ollut historialliset syynsä; mutta ajan pitkään se ei voi tyydyttää äärettömyyttä kohti pyrkiviä ihmissieluja.
Ja mitä elävämmin kansassamme herää halu elämään korkeampaa, ristiriitojen ylipuolella kukkivaa elämää, sitä selvemmin on tämä kansa tunteva ja tunnustava, että sen tulee olla uskolliselle kansallissankarillensa uskollinen.
Runebergin neroa ei kukaan voi jäljitellä, mutta ihmisenä hän kelpaa esimerkiksi jokaiselle.
Niinkuin hän me voimme miehekkäässä taistelussa edistää jalouden voittoa omassa sydämessämme ja siten päästä kaikille yhteisen hengen yhteyteen. Ja mitä enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän selviää myöskin meille kuinka Runebergiin soveltuvat hänen omat sanansa:
"Me taistelemme niinkuin uupuneet uijat maailman aavalla ulapalla, jonka pohja on vain vähän syvemmällä kuin että ihmisen jalka siihen ulottuu. On kuitenkin silloin tällöin joku, joka pystyy löytämään lepopaikan ja sellaisen ympärille kokoontuvat kaikki hänen hukkuvat kurjat veljensä, pitävät hänestä kiinni ja pelastavat, häneen nojaten, itsensä ja muut. Mutta semmoista kutsuvat hänen autetut veljensä ihailulla ja ilolla ihmiskunnan johtajaksi ja sankariksi, suureksi mieheksi."