Laivuri Runeberg ei suinkaan ollut mikään "merikarhun" perikuva. Hän oli kaunis ja uljas mies, tukka ruskea ja aaltoileva, ryhti reipas ja sotainen. Hänkin oli ollut ylioppilaana Turussa ja aikonut papiksi, mutta harjotettuaan viisi vuotta (1791—1796) opintoja, hän jätti ne ja rupesi 1800 laivuriksi. Mutta koko elämänsä läpi hän harrasti kirjallisuutta, oli lukenut paljon ja rakasti etenkin runoutta.
Äiti, syntynyt 7 p:nä helmikuuta 1782, oli kookas, solakka ja vähän hintelä vartaloltaan, valkoverinen, kasvojen piirteet sangen kauniit, silmät suuret, siniset. Että hän rakasti romaaneja on jo mainittu, ja sitäpaitsi oli hänellä niin hyvä lauluääni, että oli hommattu hänen lähettämistään Tukholmaan, jotta hän siellä saisi opetusta laulussa. Mutta isän vähävaraisuuden takia ei aikeesta tullut mitään. — Lisättävä on vielä että hänellä oli erinomainen kertomistaito.
Runoilija yleni siis kodissa jossa aatteelliset harrastukset kohottivat mieltä jokapäiväisten askareitten ja leipähuolien yläpuolelle. Mutta näitä askareita ja huolia ei silti saatu kokonaan unhottaa. Päinvastoin täytyi tehdä ahkerasti työtä, ja siihen poikakin sittemmin tottui.
Mutta luonnollista oli että vanhempien aatteelliset taipumukset vaikuttivat kasvatustapaankin.
Johan Ludvig, syntyneenä 5 päivänä helmikuuta 1804, oli perheen vanhin lapsi. Elämänsä alkuvuosina hän oli kivulloinen ja ruumiiltaan heikko. Äiti silloin hellästi vaali häntä, isä taas oli poissa pitkällä ulkomaan matkalla. Kummako että poikaa näin ollen vähän hemmoteltiin. Niin hän esimerkiksi oli mielistynyt sokerin syömiseen — ehkä oli hänelle sitä annettu lohdutukseksi kun hänen oli pitänyt niellä karvaita rohtoja. Kun hän sitten parani, niin äiti tahtoi vierottaa häntä tuosta tavasta ja lupasi sentähden kerran että hän saisi syödä vaikka koko topan sokeria, jos vain jaksaisi. Mutta tuuma ei onnistunut. Poika ei, niinkuin äiti oli toivonut, pian kyllästynyt, vaan jatkoi syöntiään niin urhokkaasti että äiti rupesi pelkäämään hänen siitä sairastuvan. Hädissään hän ei keksinyt muuta neuvoa kuin kurkistaa ikkunasta ja sanoa erään ankaran tädin, jota poika kovin pelkäsi, olevan tulossa. Poika silloin hätimiten läksi tätiä pakoon, ja äiti yhtä nopeasti korjasi sokerit pois. Eikä yritystä uudistettu, ja Runebergilla oli koko elämänsä läpi sama mieltymys sokeriin.
Paremmin onnistui isä samantapaisessa yrityksessä. Palattuaan pitkältä matkaltaan hän huomasi hämmästykseksensä että kolmivuotias poikanulikka — poltti tupakkaa. Joku oli antanut hänelle pienen piipun, ja uljaasti hän sitä käyttikin.
— Vai niin, sanoi silloin isä, sinusta näyttää tulleen aika mies, koska jo tupakkaakin poltat. Mutta aika miehelle ei sovi niin pieni piippu, tästä saat minulta muhkeamman.
Ja niin hän pani isoimpaan piippuunsa ja antoi pojan tupakoida — millä seurauksella on helppo arvata. Ja siitä hetkestä asti poika ei koskaan enää tupakoinut.
Huomaamme näistä kahdesta samanlaisesta tapauksesta kuinka sekä isä että äiti noudatti uudenaikaista menettelyä kasvatuksessa. Pojan piti omasta kokemuksestaan, eikä vain vanhempain jyrkästä kiellosta, oppia ymmärtämään minkätähden hänen oli välttäminen sitä tahi tätä. Vanhempien tuli siis esiintyä lapsen hyväntahtoisina ohjaajina, eikä sen ankarina hallitsijoina. Kummako siis että poika hellällä rakkaudella liittyi vanhempiinsa, varsinkin äitiin.
Mutta samalla osottaa tupakoimisjuttu että isän luonteessa oli koko joukko veitikkamaisuutta. Ja kun myöhemmin huomataan aivan sama piirre pojassa, niin voimme päättää että hän oli perinyt sen isältään; ja todennäköistä on myöskin että tämä luonteenominaisuus oli jo kodissa kehittynyt isän esimerkin johdosta, sekä että isä oli monasti nauranut hyväsestään, kun poikakin rupesi keksimään pieniä kepposiaan isän malliin.