Suomalaista kansanrunoutta taas oli vielä tähän aikaan hyvin vähin kokoiltu ja vielä vähemmin käännetty, eikä Runeberg ollut niin perehtynyt suomenkieleen että olisi voinut vaivatta lukea alkuteoksia ja niistä saada vaikutteita. Perinpohjaisempaan suomalaisen runouden tutkimiseen hän ei vielä ollut saanut herätystä, ja hänen sisäinen kehityksensä oli tarjonnut hänelle kylläksi runollisia tehtäviä, joihin kansanrunouden sävy ei soveltunut.
Mutta syksyllä 1828 hän kerran, tutkiessaan ystävänsä Cygnaeusen kirjavarastoa tuolla salin lattialla, sai käsiinsä pienen vihon saksaksi käännettyjä serbialaisia kansanlauluja. Kääntäjä, joka asui Pietarissa, oli antanut vihon piispa Cygnaeuselle ja tämä taas antoi sen Fredrikilleen, joka toi sen Helsinkiin. Nämä kansanlaulut miellyttivät Runebergia suuresti. Enin osa niistä koski rakkautta — ja mikä olisi tähän aikaan ollut Runebergia lähempänä? Mutta rakkautta esitetään näissä lauluissa enimmiten luonnosta otettujen kuvien ja vertausten kautta, taikka niin että samanlaatuiset lauseparret tahi kysymykset toistetaan (useimmiten kolme kertaa), jolloin runon päätarkotus esiintyy vasta viimeisellä kerralla. Ja tämä suora, luonteva muoto sekin miellytti Runebergia. Hän rupesi kääntämään noita lauluja ja kirjotti itsekin "runoja kansanlaulun tapaan", niinkuin hän niitä nimitti. Ja lähettäessään muutamia niistä Snellmanille hän nimenomaan sanoo niitä kirjotetuiksi serbialaisten kansanlaulujen tapaan. Myöhemmin nämä runot saivat nimen "Idyllejä ja epigrammeja"; niiden vaihtelevat runomitatkin tavataan kaikki serbialaisessa kokoelmassa. Niiden sävy taas on niin kansanomainen, että niiden laulajaksi varsin hyvin voisi ajatella sisämaan poikaa tahi tyttöä.
Mutta serbialaisten runojen joukossa oli muutamia eepillisiäkin, joille Serbian historia oli antanut aiheet. Ja tämä historia on muutamissa kohden hyvin Suomen historian kaltainen. Neljännellätoista vuosisadalla oli kansa menettänyt itsenäisyytensä, ja kääntäjä sanoo sen johdosta esipuheessaan:
"Tiettävästi eivät siis tämän kansan rikkaat synnynnäiset taipumukset saattaneet kehittyä täydelliseksi sivistykseksi. Mutta onnettomuuksien ja sorron alta tämän kansakunnan on kuitenkin onnistunut pelastaa laulunsa ja niiden ehtymätön lähde. Ja juuri se seikka, ettei Serbialla ole muuta kirjallisuutta kuin laulunsa, tekee nämä laulut erittäin tärkeiksi historioitsijan ja ihmistutkijan silmissä."
Mutta juuri samaa oli Tengström sanonut suomalaisesta kansanrunoudesta.
Noista eepillisistä runoista löysi Runeberg muodon joka soveltui ilmaisemaan niitäkin vaikutteita, jotka hän oli vastaanottanut sisämaan kansasta. Tämä muoto oli hänen niin usein käyttämänsä viisitahtinen laskevapoljentoinen säe — siis Kalevalan runomitta laajennettuna yhdellä tahdilla. Tähän koruttomaan muotoon pukeutuivat nyt muiden muassa n:o 22 (Sotavanhus talonpojan pirttiin tuli) ja n:o 25 (Saarijärven Paavo).
Nyt niinkuin ennenkin on runojen sisällys omintakeinen: vieläpä jokainen tietää että näistä runoista Runebergin tosikansallinen runous alkaa. Mutta samalla runot taas kuvastavat hänen elämänkatsomustaankin.
Kun talonpoika kysyy vanhalta sotamieheltä miltä tuntui,
konsa vihollinen päälle täytti, pyssyt paukkuivat ja luodit lensi,
niin näyttää vastaus ikäänkuin tarjoutuvan itsestään: muistin taistelevani isänmaan ja maineen puolesta. Siltä kannalta oli Runeberg itse runossa Matka Turusta katsellut Ramsayn taistelua. Mutta sotamies ei siitä mainitse sanaakaan; hän asettuu talonpojan kannalle eikä sano kokeneensa sodassa muuta kuin mitä talonpoikakin on kokenut,