Eikö tästä selvästi huomaa kuinka likeisesti runous ja uskonto ovat toisiinsa liittyneet Runebergin elämänkatsomuksessa? Kristitty, joka näkee maailman sovituksen valossa, mitä hän muuta on kuin runoilija, joka tekee samoin?
Ja samaten Runebergin mielipiteet siitä kuinka saa tuomita vertaistansa elävästi muistuttavat hänen kirjotustaan parodiasta. Voimme arvostella ovatko toisen teot ja ajatukset sopusoinnussa oikean kanssa. "Mutta kun tuo ajatus, tuo teko ei muodosta ajattelevan tahi toimivan henkilön koko oleellisuutta, vaan on siitä ainoastaan yksi ilmaus, niin oli selvää että se tuomio, joka langetetaan tästä ilmauksesta, ei voi ulottua koko olemukseen. Ja kun tämän olemuksen alalta iankaikkisesti on uutta löydettävissä, niin ihminen ei kai myöskään voi riistää itselleen oikeutta tuomita muuta kuin sitä mitä hän siitä on löytänyt, se on: hän voi tuomita henkilön teot y.m., mutta henkilön itsensä tuomitseminen hänen tulee jättää Jumalalle."
Ja lopuksi Runeberg nyt uskontoon katsoen terottaa mieleemme saman perusaatteen joka hänen runoudessaankin miltei kaikkialla ilmenee: uskonnossakaan ihminen ei saa olla itsekäs, ajatella vain omaa autuuttaan. Sensijaan hän sanoo:
"Kristitty elää todellista elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan, ajatuksissaan ja teoissaan. Uskoa valoisasti, rakastaa runsaasti, ajatella totta ja toimia oikein, se on se ikuinen autuus, johon kristityn on pyrittävä; ja elävästi ihastuessaan ajatuksensa, toimintansa sopusoinnusta oikean kanssa hän unohtaa helposti ja suloisesti, että se on hän joka ajattelee ja toimii. Ja tämä oman itsensä unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme käskee laskemaan Korkeimman alttarille."
Niin on Runeberg, nimenomaan uskontoa koskevassa kirjotuksessa, lausunut ilmi elämänkatsomuksen, joka osottaa kuinka hän tälläkin alalla on saavuttanut saman sopusoinnun kuin runoudessa. Ei ole siis kummaa että hänen vaimonsa juuri tähän aikaan (1838) kirjottaa:
"Nyt vasta olen oikein ja täydellisesti oppinut näkemään mitä minulla miehessäni on. Mikä valoisa, itseään ja maailmaa käsittävä henki hänessä asuu! On ihanaa nähdä kuinka hän hajottaa jokaisen usvan, jokaisen epäilyksen, kuinka kaikki hänen sanansa kautta selkenee ja kirkastuu jokaiselle joka vain tahtoo avata korvansa kuullaksensa."
Mutta samalla on, niinkuin näemme, suuri ihmisten välillä vallitseva ristiriita hänelle esiintynyt, vaatien ratkaisua ja saaden sen. Luonnollista on siis että Runeberg tästä lähtien runoudessaankin tuntee tehtäväkseen osottaa miten muutkin elämän ristiriidat selvitetään sovituksen valossa.
25.
Vuoden 1838 alusta alkaen oli Porvoossa kahdesti viikossa ilmestynyt uusi sanomalehti, Borgå Tidning. Sitä toimitti lukion lehtori Öhman, ja Runeberg lupautui avustajaksi. Kesällä 1838 Öhman kuukauden ajaksi matkusti pois, ja Runebergin täytyi ruveta toimittajaksi, mikä ei hänelle suinkaan ollut mieluista, se kun häiritsi hänen kesärauhaansa. Muiden avulla hän kuitenkin suoriutui toimestaan jotenkin helposti, mutta olipa hän itsekin enemmän kuin nimeksi toimittajana. Etenkin on mainittava että elokuussa lehteen painettiin Jouluillan ensimäisen ja kolmannen runon alkupuolet, jotka siis varmaan juuri silloin olivat sepitetyt.
Runoelma ei kuitenkaan heti valmistunut. Lukuvuonna 1838—1839 oli Runeberg lukion rehtorina, ja tämä toimi antoi hänelle kaikenlaisia huolia; sitäpaitsi hän vuoden lopussa taas sairastui vilutautiin. Syksyllä 1839 julaistiin kuitenkin ensimäisen runon loppu Borgå Tidningissä. Mutta ennenkuin ehdittiin saada muut osat valmiiksi, tapahtui että Runebergin ystävän Ahlstubben sisar tuli Porvooseen jouluksi. Hän oli ollut muutamia vuosia kotiopettajattarena Venäjällä, ja nyt hän kertoi Runebergille vanhan tarinan venäläisestä orjattaresta. Tähän Runeberg mielistyi ja alkoi heti kirjottaa siitä runoelmaa, Nadeshdaa. Sitä hän jatkoi koko kevään 1840, toivoen saavansa teoksen valmiiksi yliopiston riemujuhlaan. Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut: Nadeshda valmistui vasta 12 päivänä tammikuuta 1841 ja ilmestyi toukokuussa kirjana. Senjälkeen Runeberg taas ryhtyi viimeistelemään Jouluiltaa; sen painattaminen alkoi syyskuulla ja päättyi joulukuussa 1841.