"En voi ajatella epäsuhdetta elämässä miksikään itsessään todelliseksi. Tiedän kyllä että tuhannet yksilölliset edut joka hetki kukistuvat korkeamman tieltä, mutta juuri tämä korkeampi tekee kaiken suhteeksi, joksikin itsessään kauniiksi ja järjestetyksi. Kun siis runoilen, niin runoilen luonnon vaistosta tämän elämänkatsomuksen mukaisesti, välttäen kaikkea jossa en näe sovitusta, lempeää järjestystä. Runoilijan tulee luoda Jumalan tavoin, jonka teoksissa yksin hornakin lisää kauneutta."
Jumalan luomistavasta hän taas sanoi:
"Jumala ei ole ainoastaan mahtavin tuomari, mutta myöskin rakastavaisin. Jos hän loisi vain voiman eikä rakkauden voiman avulla, niin ei mikään luotu kappale olisi elossaan lämmin. Olentojen lämpö, niiden sisäisin elämä syntyy siitä että Jumala pyhine, lämpimine rakkauksineen elää niissä."
Tältä näkökannalta katsoen Runeberg nähtävästi pyrki osottamaan kuvissa myöskin oikeaa uskonnollista suhdetta, eikä vain, niinkuin Puutarhurin kirjeissä, epäsuhdetta.
Vielä kerran hän alkoi nojautumalla toiseen kirjailijaan. Saksalainen Kosegarten oli runollisesti käsitellyt muutamia vanhoja legendoja, ja niistä Runeberg mukaili viisi, jotka hän 1839 julkaisi Borgå Tidningissä. Samaan aikaan hän virkaan asettamisensa johdosta piti latinankielisen esitelmän legendoista, ja kirjottaessaan Macbethista hän niinikään niihin koski. Molemmissa paikoissa hän esittää legendoja todistuksiksi kristillisestä hengestä, joka siinä kohden on vastakohta antiikkisen maailman hengelle, että se kohdistuu sisälliseen maailmaan, eikä ulkonaiseen. Talvella 1842—1843 syntyi sitten hänen neljä omintakeista legendaansa, jotka, samoinkuin käännetytkin, otettiin hänen kesäkuussa 1843 ilmestyneeseen kolmanteen runovihkoonsa. Niiden ohessa oli vihossa Pilven veikko, Jenny, Kuoleva soturi, Vanhan puutarhurin kirjeet ja vuosina 1833—1838 syntyneet lyyrilliset runot.
Legendojen oli Runeberg puheessaan sanonut kuvailevan hengen voittoa ulkonaisesta maailmasta, voittoa joka osottautuu erakkoelämässä, marttyyriudessa tahi ihmeissä. Mutta hänen omissa legendoissaan ei ole näistä aineista mitään muuta kuin että Kasteessa pyhä erakko esiintyy puhuvana. Runossa Kirkko puhuu taas suomalainen talonpoika, ja pisimmän legendan sankari Krysantos on puoleksi pakana ja vastustaa erakkoelämää.
Sensijaan Runebergin omat legendat esittävät hengen voittoa kirjaimesta ja muodosta. Tosikristillinen mieli ei osottaudu muodoissa vaan mielialassa. Äidin kyyneleet ovat nekin kaste, sepän työ on rukous, ja luonto on Jumalan kirkko tahi Kristuksen kukkatarha.
Huomattava on varsinkin Runebergin käsitys luonnosta ja sen suhteesta uskontoon.
Hannassa luonnon hymyilevät enkelit vielä ovat "suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille". Roosalta tämä idyllinen väli on rikkounut, hän kun pyrkii yksipuolisesti taivaalliseen elämään, ja luonto silloin hänelle pimenee. Pistoolille, joka elämässään on oppinut kieltäymystä, luonto taas tulee ystävälliseksi, se kun heijastaa ikuista rakkautta. Mutta Onni ja Krysantos näkevät luonnossa jotakin joka suorastaan tyydyttää heidän uskonnollista tarvettansa: luonto saarnaa ja laulaa Jumalasta, ja he yhtyvät lauluun. Runouden ja rukouksen siivillä he siis saavuttavat vapautusta yksilöllisyyden rajotuksesta, yhtyen äärettömyyteen, Jumalan kuvaan, luontoon.
Ja kun luonnonihmiset ovat likellä tuota äärettömyyttä, niin Runeberg hyvin kuvaavasti valitsee tämän katsantotavan edustajiksi suomalaisen talonpojan ja antiikkisessa sivistyksessä kasvaneen Krysantosin. Ja kristillinen virsi "Jo joutuu armas aika" yhtä hyvin kuin Sofoklesin tapaan sepitetty laulu Kolonosin kauneudesta, ne saapuvat molemmat saman Jumalan luo.