"Mut jos se pohjan järkkyvän puhuu,
Min suomen kielelle laskin näin,
Ja vilpissä tieteilleeni se huhuu,
Niin tohdin tyynenä nauraa päin.
"— Hae, ystävä, tutki syntyjä, syitä,
Ja työtä harrassa jatka sie;
Älä niin kysy hetken mielistelyitä,
Vaan suoraan käy, mihin tietees vie."
Ylioppilas nuori silmin sumein
Hän katsoi suureen mestariin.
Mut rumpu äänteli äänin kumein,
Ja vinkui viulu, ja riemuittiin.
Korupuheet, teeskelty juhlamieli
Oli kammona herra professorin:
— "Ilo oikea, selvä ja suora kieli!" —
Hän täällä viihtyi paremmin.
Hän pokkuroimatta nöyränä kulki,
Ei kuunnellut joukkoa räyhäävää;
Oli tiedemiehenä mainittu julki,
Runoniekkana Suomen seppelepää.
Jaakko Korpi.
Ol' viikon työt ja tuumat varressaan,
Mut ilta vasta hankkehessa.
Ma istuin Korven Jaakon, talokkaan,
Kodissa vieraanvaraisessa.
Meill' ystävillä haastellessa
Ol' ennen järkeä kai jäämisiin,
— Nyt sitten hetken vait siin' istuttiin.
Hän asian ol' puheeks ottanut,
Mi painoi koko kansan mieltä,
Lain lauseita, sen pontta punninnut
Ja raa'an väkivallan kieltä;
Hahmoillut ajan hyökyin tieltä
Maan vaiheet — turvaa kysyin kansan tän?
Vait oltiin. Katsoin häneen, mua hän.
Mit' ukon katseess' olikaan: mä nään,
Ol' säätyluokka toivojansa;
Mä taas näin rahvaan miehiss' olkapään,
Mi maata tukee, takanansa
Valpas ja horjumaton kansa.
— Ol' kuin ois kuiskittu: "mi tulleekaan,
Toisiinsa luottaa kansanluokat maan."
Mut sit' ei kysytty — tuo tiettihin.
Oi, kansaa epäillä ei saata!
Nuor henki, yhteistunto uhraavin
Se elähytti nuorta maata,
Ja joka mies voi toistaan taata: —
Maa puuttui johtajaa, min sana sois,
Sais kansan toimiin, rauhaa mieliin lois.