Isokartanon Jukka
On kyynärän mittainen liinatukka,
Mut liikkuu aikamiehen elkein.
Ei koskaan kiirettä näy,
Kädet liivihousuissa käy
Kuin ois hän isäntä melkein.
Hän on kuin mies,
Hän maalaiskäytöksen vaatimukset ties,
Ei hyvää seuratapaa loukkaa:
Ei naurahda hän,
Kun kuulee leikkiä pistettävän,
On harvapuheinen
Ja istuu juroillen.
— On rusthollin mies!
Ja neljän manttalin mies! —
Hän sylkäisee,
Hän korvaa raappailee —
Hän ei ole lapsi, eikä torpparimoukka.
Hakko-isäntä.
Pitäjällä Hakkoa naurettiin,
Miten touhunnut oli lauantaina,
Hän laiskista laiskin, mi kuukausiin
Ei tikkua taita ja makaa aina.
Nysä suussa hän loikoo mietteissään,
Ja naisväki kyntää, minkä jaksaa;
Mut rengit on — kumpikin myllyllään,
Joill' aikoo hän talon velkoja maksaa.
Ja akkavalta kun lukee lait:
"Et vai edes aitoja korjata saata,"
Hän nousee tyynnä ja hiipii vait
Pois myllyille renkien kanssa maata.
Mut vikkeläpäs oli Hakkokin:
Oli mielessä uusi kiinnityslaina,
Ja syyniherroista tiettihin,
Ett' taloon saapuvat maanantaina.
Hän hyppi ja hääräs lauantain,
Mut akka ja tyttö portailla nyyhki:
Hän seiniä huonetten lahoovain
Punamullalla renkien kanssa pyyhki.
Teki kauneiksi tallit ja navetat,
Veti maalia aittahan, karjalatoon,
Ja viime märjän he tuhrasivat
Isä-vainajan kylmenneen pajan kattoon.
Tuli tiistaina naapurit nauramaan,
Ja akka ja tyttö kahvia toivat:
Oli kielletty laina, ja vieraitaan
Oli myllyllä piilossa maalarit oivat.