— "Koko juttuhan on kuin hullunkurinen, vanha kansannäytelmä!" —
Nauroin kohti kurkkuani.
"Mutta kuulehan, kuinka sitten kävi! — Blanck lähti Lahisiin valittamaan kärsimäänsä pahaa kohtelua. Lahisten vanha herra vei hänet riihen taakse ja antoi ukolle uudestaan selkään. — Toisena kesänä Blanck ei enää saapunutkaan niitylle, mutta riitamaa sai nyt Lankinsuon nimen."
"Niinkö? — Minua kohta alussa kummastutti tämä outo nimi. — Mutta kuulkaa, setä, eikö insinööri Blanck olisi yksinkertaisesti voinut jakaa riitamaan kahtia? Olisi ajanut linjan, rakentanut pyykit ja sanonut: alkakaa nauttia kumpikin omaa puoltanne!"
"Ei lainkaan! Hän silloin olisi 'tehnyt riidanalaiseksi sen, mikä ei sitä ole, ja antanut aihetta uusiin riitoihin'. — Riitamaan puoliskoista ei ole koskaan riidelty. Maa kokonaisuudessaan kuuluu joko Lahisille, tai Holmalle. — Ukko Blanck vainaja oli taitava maanmittari ja tiesi kyllä, mitä hän teki."
"Myöskin niittohommissaan?"
"Meidän kesken sanoen, hän oli suuri ilveilijä ja pilkkakirves. Hän tahtoi pitää paholaisen irvipeiliä riitelevien silmien edessä. — Blanckin selkäsaunan jälkeen isäni ja Lahisten herra ensin jo olivatkin melkein taipuvaiset sovintoon. Mutta riita virisi uudestaan ilmiliekkiin, kun vanhukset rupesivat keskenään väittelemään siitä, kumpiko oli omassa asiassaan antanut Blanckille ojennuksen, ja kumpiko sivullisena henkilönä, naapurin pyytämättä, pidellyt pahoin ukkoa. — Väittely tapahtui luonnollisestikin kirjeellisesti! Minulla on vieläkin eräitä näitä kirjeitä isä-vainajani säilöissä tallella. — Ne ovat kirjoitetut niin kohteliaaseen muotoon, että kohteliaisuus muuttuu ilmeiseksi ivaksi. — No niin, riita jatkui edelleen toistakymmentä vuotta. Entinen suoniitty pelehtyi yhä enemmän ja on nyt puhdasta suota. Lahisten herra oli sillä välin omalta puoleltaan riitamaata löytänyt kolme vanhaa kytöpohjaa. Hän nyt ylimuistoisen nautinnon oikeudella voitti jutun kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa. Juuri näihin aikoihin isäni kuoli, ja kahta kuukautta myöhemmin Lahisten vanha herra. — Ukko Wallenberg oli tulinen mies, kiukkuinen kuin ampiainen. —
"Mutta tahdon jatkaa! Juttu oli nyt — noin yhdeksäntoista vuotta sitten — joutunut minun käsiini. Vastapuolekseni sain G. A. Wallenbergin, joka isänsä kuoltua otti Lahisten kartanon haltuunsa. — Olen koko ajan pysynyt ainoastaan puolustuskannalla; hyökkääjänä on ollut Kustaa II Aadolf. Säästän aina varsinaiset valttini viime tinkaan, — Senaattiin, — ja olen sillä keinoin jo kaksi kertaa saanut riitajutun romahtamaan takaisin kihlakunnanoikeuteen.
"Ensi kerralla kirjoitin Senaattiin kymmenen riviä, jossa pontena oli: isojako tekee ylimuistoisen nautinnon pätemättömäksi. — Tätä yksinkertaista seikkaa ei hovioikeus ollut huomannut.
"Lahisten asianajajiksi tulivat nyt Svartström & Ikävalko, ja he olivat saaneet onkeensa, että ylimuistoinen nautinto on isonjaonkin jälkeen voimassa ulkoalueilla. He vihdoin olivat, monien mutkien perästä, voittaneet jutun kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa, sen nojalla, että tämä ulkoniittypalstalla oleva riitamaa oli ulkoalue, johon Lahisilla oli ylimuistoinen nautinto.
"Senaattiin kirjoitin jälleen lyhyesti, että ulkoalue voi sijaita ainoastaan vieraan jakokunnan piirissä. Riitamaa on Kaislahden kylän jakokunnan maiden keskellä, johon jakokuntaan sekä Holma, että Lahinen kuuluu.