Äkkiä asia minulle valkeni! Tytär seisoi äidin vieressä. Katsoin Signe neitiin. Silmämme sattuivat vastakkain. Hän oli siinä avuttoman ja syyllisen näköisenä.
— Pikku tyttö raukka!
Malmfelt seurasi naisia sisähuoneisiin. Herra Ruuth lähti omalle puolelleen. Otin pöydältä ranskalaisen aikakauslehden ja istahdin tupakkahuoneeseen.
Kaikki oli hiljaista ympärilläni. Melkein raskasta, painostavaa. Istuin pitkän aikaa mietteissäni. Lukemisestani ei tietystikään voinut tulla mitään. Pikku Signe raukkaa! Tämä on kovasti koskenut hienotunteiseen, herkkään naissieluun. Omat aikeeni minun nyt täytyi jättää kauaksi tuonnemmaksi! Olisinhan suorastaan karkea — —
Pianonsoiton naivin yksinkertaiset sävelet soivat salista korviini.
Muistin illan Helsingissä, helppotajuisessa konsertissa, kun istuin Signe neidin vieressä hänen setänsä, hovineuvos Malmfeltin perheen pöydässä. — Neiti Signe oli siinä kertonut, kuinka hän usein kaipaa takaisin nykyajan korkeamman musiikin kaikesta ylenpalttisuudesta aikaisempiin yksinkertaisiin lauluihin ja oikein vanhoihin, lapsekkaan sydämellisiin sävelmiin.
"Ne keventävät mieltä niin ihmeellisesti, kun on ikävissään, taikka onneton."
"Voiko neitikin olla onneton?" olin leikillisesti kysynyt.
"Voi, monta kertaa!" hän oli vastannut ja vaipunut ajatuksiin.
Nyt kuuntelin haaveissani, hänen siinä yksinäisyydessä soitellessaan.
Sävelmän sanat johtuivat itsestään mieleeni: