"Kernaasti Malmfelt saa minun puolestani kutsua meidät tänne vaikka joka päivä perjantai-iltaan saakka. — Tulen ilomielin aina kutsuttaessa."
"Minä luovun kaikista niistä oikeuksistani", lausui Malmfelt. "Annan lopullisen ratkaisun jo tänään. — Ja nyt kentiesi saan vaivata herroja pienelle kävelylle."
Malmfelt lähti viemään meidät kivinavettaansa kohti. Herrojen katseissa ja huudahduksissa ilmeni selvää ihmettelyä. Wallenberg näytti miettiväiseltä.
Astuimme ääneti navetan sisään. Mielihyväkseni huomasin, että sen ilma oli ihan raitis. Siinä juhlallisesti riippui katossa kaksinkertainen rivi kiviastioita, kuin pyhällä öljyllä täytetyt lamput itämaisessa kalliotemppelissä. Öljyastiat eivät tosin olleet kultaisia, mutta niissä valmistui maanviljelijän — kultaa!
"Mitä tämä on?" huudahti herra Wallenberg.
Viklund tiesi tarkoin tehtävänsä. Hän irrotti nuoran naulastaan ja laski yhden kiviastian alas. Kastoin päreen siinä olevaan nesteeseen. Malmfelt otti ammoniakkipullon taskustaan ja avasi sen. Pitäessäni pärettä yli pullon suun, saattoivat kaikki nähdä, miten valkoista kaasua höyrysi päretikun ympärillä.
— "Se on klorammoniumia, eli salmiakkihuurretta", lausuin.
— "Huomatkaa, hyvät herrat", lisäsi Malmfelt, "että ilma täällä navetassa on täysin puhdas. Kuitenkin kaikki ilmanvaihtopellit ovat olleet suljettuina eilisillasta saakka."
Herra Wallenbergin suu oli mykkä. Hänen niskansa hohti tummanpunaisena. Astuimme ulos navetasta. Herrat katselivat oudostellen toisiaan, olematta entistä viisaampia.
"Kuulkaa, tohtori", lausui Wallenberg, kääntyen minun puoleeni. "Minä näin siis lopultakin teidät eilisaamuna tulemassa ulkopihattoni puolelta. Jos olisin noudattanut ensimäistä mielijohdettani, niin olisin lähtenyt juoksemaan teidän perässänne. Minulla oli tukeva rusikkasauva kädessäni." — Ei ollut hyvä tietää, tarkoittiko Lahisten herra pilaa vai totta.