1901.
KARIITTIEN LAULU.
Mailmahan ihmeiden,
Helios, loista,
Mielestäs, ihminen,
Synkeys poista.
Foibos hän varjoja
Silmin ei koskaan nää!
Usvien sarjoja
Kuolo vain ymmärtää!
Murheiden kaaos
Karkota ihminen,
Riemua saaos
Mailmassa ihmeiden!
Täydelliseksi maan
Järjesti Luoma,
Kaiho se sun on vaan,
Ihmisen tuoma.
Murhe kun milloin vie
Mielesi kaaokseen,
Huuda jo silloin sie
Foibosta soittoineen!
Henkehes saaos
Helios loistamaan:
Murhe ja kaaos
Jättävi jälleen maan!
1901.
NARKISSOS.
Hän seisoo yli kirkkaan lähteen nojauneena vainen,
Jo vuosituhansia siinä on hän seissyt noin.
Tuo otsa korkea luo varjoon piirteet ohimoin,
Ja vienon kaihoisa on suu, min sulkee nuorukainen.
Mut tuskan aavistus se valtaa emo-luonnon armaan,
Mi ihanimman kauneensa jo kadottava on,
Ja luonnon tytär mykkä kaikkoo kauas salohon
Ja suree armastaan, mi tuossa riutuu, riutuu varmaan.
Mut yli lähteen nojauneena hän vain seisoo siellä
Ja vesiin katsoo, elää mietteissään ja unelmoi.
Ja "tunne itses!" "tunne itses!" sydämeen vain soi,
Ja syvemmäs ja syvemmäs hän katsoo kaihomiellä.
Hän näkee siinä, miten usko harhaks vainen haipuu,
Hän siinä näkee, miten totuus haipuu harhaks vaan.
Mut kaiken kauniin ihanteen hän näkee kasvoissaan,
Ja niin nyt omaa kuvaansa hän ihanoimaan vaipuu.