Hra Nierot oli koko Välimeren-matkan pyörinyt tämän varsin myötämielisin elein liikkuvan, yksinäisen naisen kintereillä.
Muuten minä uskalsin lausua epäilykseni, tokko Nierot, eläessään vuosikausia muhammedilaisten keskuudessa Punaisenmeren rannoilla, oli joka hetki esiintynyt hyveen esikuvana.
»Se on ihan toinen asia! — Minulla oli siellä muutamia sabeattaria, jokunen sudanitar — hm — no niin, mitäpä minä sitä kieltäisin? — ja kaksi ihmeen siroa abessinilaistyttöä, mutta ne olivat minun omani!»
»Teidän omanne?»
»Niin. Olin suorittanut niistä hinnan.»
»Ja teidän laaja, monivärinen perhekuntanne tätä nykyä —»
»Oh, mikä hätä niillä siellä olisi? — Ja sitä paitsi, vive la bagatelle!»
Miehen kyynillisyys minua tympäisi. Sivumennen sanoen, hän nyt oli naimisissa. Olin kuullut, että hänen rouvansa oli joku ranskatar Parisista.
Miten höllät hänen periaatteensa muissakin suhteissa olivat, huomasi monesta pikkupiirteestä. Kaikki oli luvallista, kunhan järjesti niin, ettei oma nahka joutunut vaaraan. Belgiassa hän oli tuntenut erään kemiallisen tehtaan omistajan, herkkäuskoisen flaamilaisen, jolta Nierotin hyvä ystävä, ovela picardielainen insinööri, oli mainion sukkelalla tavalla viekastellut tietoonsa tehtaan menettelytavat ja tehnyt miehen keppikerjäläiseksi. — Onnistuneen teon Nierot katsoi itsessään kiitettäväksi. Rohkea rokan syö! Rehellisyys ja kunnia eivät merkitse mitään!
Tällainen henkilö saattoi olla vaarallinen meille. Hän epäilemättäkin oli taitava ja kokenut mies, mutta ei ollut luottamusta herättävä. Nykyisessä arkaluontoisessa asiassamme päätin olla kapteeniin nähden aina varuillani.