Kun Marseille-Barcelonan laiva oli lähtevä Aleksandriasta vasta kolmantena päivänä tähän kaupunkiin saavuttuamme, niin Breitmann päätti välillä pistäytyä Kairossa. Hän toivoi siellä mahdollisesti tapaavansa vanhoja tuttujaan sisä-Arabiasta, näin Ramadânin päättymisjuhlan aikana.
Minun matkani lähin määrä oli Ateena — pöllöjen kaupunki — mutta tulin sattumalta tehneeksi Breitmannille vielä seuraa, vaikka olin jo aikaisemmin nähnyt Kairon. Ja tällä tavoin sommistui niin, että Hans Breitmannin kanssa väittelin kello 5 aamulla valkoisen kameelin arabialaisesta nimestä eräässä Kairon hotellissa. —
»Te olette aivan oikeassa», sanoi ystäväni. — »Luonnollisesti: Hegîn libna!»
Mutta hänen kerrottavansa tarkempi selostus oli lyhyesti seuraava.
Breitmann, jonka aivokoppa muuten oli patentin ansaitseva kompassi, oli eilen kuljeskellut itsekseen vähää ennen auringonlaskua ruoka-, hedelmä- ja vihannestavarain basaareissa, näiden korttelien ahtaimmissa ja haisevimmissa perukoissa. Silloin hän tupsahtaa käsiksi valkoiseen kameeliin. Vaikka kameeli makaa ja märehtii, hän heti näkee, mikä on lajiaan.
— Kantaisä tuo, jonka selässä profeetta pakeni Medinaan! Näitä harvinaisia, erinomaisen jaloja rotueläimiä ei ollut aikaisemmin nähnyt, — mutta juuri siitä syystä ei epäilystäkään! — Hän osasi erottaa valkoisen kameelin valkoisesta.
Breitmannin hedelmällisissä aivoissa oli tuuma heti kypsynyt. Elukka oli toimitettava Hagenbeckin eläintarhaan Hampuriin. — »Colossal succès, furore! — Valkoinen elefantti, Jumbo, — nix, humbug — luonnon oikku! Valkoinen korppi! — Tämä etwas anders!»
Mitäkö olisi valmis maksamaan? — Enemmän taikka vähemmän: — kolmesataa, neljäsataa puntaa, — mistäpä sen tietää?
Vanha, harmaa sheikki, kameelin omistaja, oli vihreässä turbaanissaan istunut korumatolla liikkumattomana elukan pään alla. Breitmann oli lähennellyt ja tervehtinyt kaikkien sääntöjen mukaan — toinen ei ollut räpäyttänyt silmääkään. Breitmann pistää Adenin murretta, Maskatin, Kuweitin, — puhuu sisä-arabiaa, Syrian arabiaa. — Ei mitään! — Nimittelee eräitä sheikkituttujaan sama tulos! — Yhtä hyvin olisi voinut saada elonmerkkiä huopasäkistä.
»Ach, venwünschter Bube!» oli Breitmann tuuminut ja ryhtynyt tekemään samoin kuin kerran Borneossa, kun vahti vanhaa orankiurosta. Vajaassa tunnissa hän oli saanut otukset yön ajaksi kierretyiksi niiden omaan majapaikkaan.