Ah, ketä ei meri miellyttäisi! (Innostuen). Meri tyvenenä on ihana, mutta myrskyisänä, silloin kun aallot valtavina hyrskivät, vaahtopäisinä pauhaavat, se silloin suorastaan hurmaa! Se on taivaallista! Aaltojen hurja laulu. Mitä ovatkaan ihmisäänet sen rinnalla! — Usein seison aavan meren rannalla ja kuuntelen tuota raivoisaa laulua. Tuhansia eri äänivivahduksia eroittaa korva. Joskus tuntuu kuin hiukan käsittäisi… Ja minun korvissani tuntuu sydämeen asti tunkeutuen, kuin aallot hyrskien loistaisivat yhtä sanaa: rakkaus, rakkaus, (Itsekseen). Ja rinnallani seisova ajattelee aivan samoin.
Hervenius:
(On raottanut tämän R:n puheen aikana ovea. Verhot estävät Elman häntä näkemästä. Itsekseen). Mainiosti puhuu nuori viftitoverini. Pitäisipä minun joskus olla säestämässä viulullani hänen rakkauttaan, hah, hah haa!
Elma:
Kuinka kauniisti te osaattekin puhua, herra Raponen. Aivan hämmästytätte minua maalaista. — Isäni oli merikapteeni. Hänellä oli myöskin meri kaikki kaikessa. Mutta minä olen elänyt ikäni maalla, maaelämän yksinäisyydessä. Sentähden pidänkin enempi pienestä kotijärvestäni kuin ihailemastanne merestä. Myöskin minä, ollessani lemmenkukkia noukkimassa kotijärveni rannalla, kuuntelen laineiden hiljaista laulua. Niin tasaisesti, vakuuttavasti loiskivat ne kotirantani heinäistä pengertä vastaan, laulaen minulle vaatimatonta rakkauttaan.
Hervenius:
(Ovelta). Joudu, näethän, että tyttö on herkimmillään.
Raponen:
(Hänelle). En kosi tuota kanaa.
Hervenius: