Palausmatkalla Jerusalemista sairastui Birgitta ja tultuansa pyhän Laurentiuksen luostariin Roomassa kuoli hän syksyllä 1373, 70 vuoden vanhana. Mahdoton tungos oli hänen ruumispaariensa ympärillä, sillä kaikki, niinhyvin köyhät kuin rikkaat, tahtoivat rukoilla hänen hautansa vieressä. Vasta kolmen päivän perästä voitiin valmistaa hautajaisia.
Hänen tyttärensä, Katarina, kuletti hänen tomunsa Ruotsiin. Ruumis saatettiin ensinnäkin maata myöten Danzig'iin, ja siitä meritse Söderköpingiin. Tähän tullessa soitettiin kaikilla kelloilla, ja sanomaton ihmisjoukko oli tulvannut paikalle, josta se seurasi ruumista aina Linköpinkiin. Täällä yhtyi saattojoukkoon piispa Niilo ja kaikki papit täydellisessä juhlapuvussa, ja ruumis vietiin nyt tuomiokirkkoon, missä saarna pidettiin. Neljä päivää sen jälleen tuli suruseura ruumiin kanssa Vadstenaan, josta Birgittan tomut laskettiin luostarin kirkkoon.
Birgittan tytär, Katarina, koetti saada aikaan äitinsä pyhäksi julistamista. Ja koska se pidettiin suurena kunniana maalle, jos joku sen miehistä eli vaimoista oli pyhäksi julistettu, niin ei ainoastaan Birgittan oma suku, vaan myöskin kuningas ja neuvosto työskenteli siihen suuntaan. Monien keskustelujen perästä päästiin vihdoinkin tarkoituksen perille. Lokakuun 7 päivä v. 1391 määrättiin siksi päiväksi, jolloin pyhimyksen-kruunaus oli tapahtuva. Juhlallisuus kesti kolme päivää. Se aikoi ensimäisenä päivänä kellojen soittamisella kaikissa Rooman kirkoissa, jota sitte pitkitettiin seuraavinakin päivinä. Toisena päivänä oli suuri juhlakulku kardinaaleilla, piispoilla, papeilla ja muilla ylhäisillä miehillä, paavi jakoi synnin anteita, sanomattoman kallis juhlapuolinen pidettiin, jonne myös paavi pyhän Bigittan vieraana tuli. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, saarnasi paavi itse ja piti messun, jonka tehtyä hän otti esille suuren kullatun kirjan, mistä luki pyhimyksen nimen, sekä kirjoitti siihen kaikkien nähden Sancta Birgitta, suuteli sitä ja ilmoitti, että se oli pyhänä pidettävä koko kristikunnassa.
Lain edessä olemme kaikki yhdenvertaiset.
Prinssi Henrikillä, Englannin kuninkaan Henrik neljännen pojalla, oli palvelija, joka eräänä päivänä tuli vangituksi ja oikeuteen viedyksi jostakin rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Prinssi tämän kuultuansa kiiruhti oikeuteen ja vaati tuomarilta palvelijansa vapauttamista. Silloin nousi oikeuden esimies seisaalleen ja sanoi:
"Prinssi, minä kunnioitan teidän käskyänne, mutta lain edessä olemme me kaikki yhdenvertaiset. Teidän palvelijanne on tuomittu. Jos teidän armonne tahtoo pelastaa hänet vankeudesta, on teidän kääntyminen kuninkaan tykö, sillä hänellä on yksin armahtamisen valta."
Tästä uskaliaasta vastauksesta närkästyi prinssi, jopa unhotti tilansa siihen määrään, että puhkesi lausumaan herjaussanoja ja uhkauksia.
"Seis!" huusi tuomari. "Te olette sangen rohkea, ruhtinaani. Minä seison tässä lain tulkkina ja kuninkaan, teidän isänne, asemassa ja sijassa. Laille te olette velkapää kuuliaisuutta osottamaan. Minä esittelen sentähden, että te näyttäisitte parempaa esimerkkiä teidän tulevaisille alammaisillenne lain kunnioituksesta. Ja nyt pitää teidän siitä solvauksesta, johon te olette tehneet itsenne vikapääksi, käydä vankeuteen ja pysyä siellä niinkauvan, kuin kuningas on asiassa tahtonsa ilmoittanut."
Prinssi tuli niin kukistetuksi tästä tuomarin tyynimielisyydestä, että hän jätti vapaehtoisesti miekkansa ja ilman nurinatta antoi itsensä viedä vankeuteen.
Kun tapaus tuli tunnetuksi, pelkäsivät hovimiehet tuomarin tulevan syytetyksi majesteetti-rikoksesta. Mutta kuningas kohotti kätensä taivasta kohti ja lausui kiitollisen sydämmensä pohjasta nämä sanat: