"Minun aikeeni oli hukuttaa teidät jokaisen."
Tästä vastauksesta vihastui Ruyther niin tuliseksi, että hän käski paikalla viskata kaikki hispanialaiset mereen. Kun tuo röyhkeä vihollinen näki katkeran totuuden tässä käskyssä, heittäyi hän ynnä kumppaliensa keralla, polvilleen ja rukoili armoa. Ruyther antoi heille anteeksi, vaikka hän olikin vihainen.
Merimatkoillaan tuli Ruyther usein Berberiaan pohjois-Afrikassa. Siellä olikin tavallisesti hänellä hyvä tilaisuus edullisesti myödä hänelle uskotut tavarat. Kerran oli hänellä mukanansa kastanjan kasveista englantilaista vaatetta, joka erinomaisesti mielistytti Salen kaupungin turkkilaista päällikköä. Koska tämä kuitenkin olisi tahtonut maksaa siitä ainoastaan vähäisen hinnan, vastasi Ruyther hänelle:
"No, minä pidän itse sen."
"Ei, kyllä minä tahdon sen", pitkitti toinen, "mutta minä en maksa siitä penniäkään enempää."
"Minulla ei ole oikeutta", vastasi Ruyther, "myödä ala-arvoisesti sitä omaisuutta, joka minulle on kerran uskottu."
Molemmat tulistuivat yhä enemmän ja enemmän puheessaan. Vihdoin sanoi
Ruyther:
"Antakaa minun olla rauhassa; minä en saa myödä sitä niin alhaisesta hinnasta, mutta lahjoittamaan olen minä kyllä oikeutettu sen sinulle."
Turkkilainen nauroi pilkallisesti ja sanoi:
"Mitähän tämä merkitsee? Sinulla ei ole valtaa myödä vaatetta helposta hinnasta, vaan kyllä lahjoittaa se ilmaiseksi?"