Kolmekymmen-vuotisen sodan perästä tuli Ruotsin valtakunta mahtavimmaksi valtakunnaksi Pohjoismailla. Tämän arvon perustaja oli Kustaa II Aadolfi, ynnä sitä yhä lisäsivät Kaarle X ja Kaarle XI onnellisilla sotaretkillään ja viisailla laitoksillaan maan eduksi. Tämän perinnön sai Kaarle XII käytettäväkseen.
Mutta ei mikään ole enemmän vaihtelevainen elämässä kuin onni. Välistä se hymyilee ihmiselle, välistä kääntää selkänsä hänelle. Sitä sai Kaarle XII runsaassa määrässä kokea.
Hän oli ainoastaan viidentoista vuoden vanha isänsä kuollessa. Nuorena ja ymmärtämättömänä, ajatteli hän vähän niitä huolia, joita kuninkaan velvollisuus tuo myötänsä, vaan antautui kokonaan nuoren mielensä hehkuvalla innolla huvituksiin ja kisoihin. Silloin luulivat Ruotsin naapurit sopivan tilaisuuden tulleen kukistaakseen Ruotsin vallan. Ruotsissahan oli ainoastaan nuorukainen kuninkaana, joka senlisäksi lakkaamatta tahtoi itseään huvitella. Vanhat neuvosherrat olivat levottomat niiden vaarojen tähden, jotka näyttivät uhkaavan isänmaata. Mutta nuoressa kuninkaassa asui sankaruus, jota ei oltu aavistettukaan.
"Minua ihmetyttää", lausui hän, "että minun naapurini tahtoivat sotaa. Mutta olkoon niin. Jumala kyllä auttaa meitä. Tahdon ensin päättää asian yhden kanssa; sitte saamme kyllä keskustella toisten kanssa."
Ja niin aikoi sota, onni oli Kaarlen puolella ja hän näytti toteen työssä sen urhoollisuuden ja oikeudentunnon, jotka pääasiallisesti tekevät hänen luonteensa omituisuuden.
Jo lapsuudessa huomattiin esimerkkiä hänen luonteensa lujuudesta. Kerran oli hoitajattarensa asettanut hänet tuolille istumaan ja ottanut häneltä lupauksen, että hän istuisi siinä hiljaa siksikun hän tulisi takaisin. Sillä välin tuli kuningatar sisään viedäkseen prinssin saarnaa kuulemaan. Mutta hän ei tahtonut lähteä, vaan jäi istumaan paikalleen. Kun kuningatar, tästä hämmästyneenä, kysyi häneltä syytä hänen tottelemattomuuteensa, kertoi hän tehdyn lupauksensa ja aikomuksensa myöskin pitää se.
Moitteelle oli nuori Kaarle hyvin arka. Niinpä oli hän tottunut sopimattomaan tapaan opetustunnillaan leikittelemään edessä olevan kynttilän kanssa. Opettajansa, Nordenhjelm, oli muistuttanut häntä tästä ja kerran verrannut hänet hyönteiseen, jota ruotsiksi kutsutaan "käringsjäl" (akansielu) ja joka yhäti kiekkuu palavan kynttilän ympärillä. Eräänä iltana esitti Nordenhjelm intialaisten sielunvaellus-oppia. Prinssi tapansa mukaan leikitteli taaskin kynttilän kanssa, mutta kuunteli kuitenkin tarkasti esitystä. Vihdoin kysyi hän.
"Minua ihmetyttää juuri, minkähän olennon muodossa minun sieluni sijansa saisi tämän opin mukaan?"
Nordenhjelm vastasi heti:
"Arvattavasti 'akansielun' muodossa."