Päivä, jolloin juhlallisuus oli tapahtuva, lähestyi. Kenraali saapui aivan sanalleen ja huomasi jo upseerien olevan koossa. Pöytään istuttaessa kysyi kenraali:
"Mutta, rakas ratsumestarini, missä ovat teidän vanhempanne? Minä luulen, että he syövät samassa pöydässä kuin tekin?"
Ratsumestari hymyili, eikä tiennyt alussa, mitä vastata. Silloin nousi kenraali ylös ja meni itse hakemaan vanhuksia sekä pakoitti heidät istumaan viereensä ja keskusteli heidän kanssansa mitä ystävällisimmällä tavalla. Kun nyt ruvettiin esittämään maljoja, tarttui kenraalikin sarkkaan, nousi seisalleen ja sanoi:
"Hyvät herrat, minä tahdon myös esittää yhden maljan, ehkä minä en taida pitkää puhetta pitää. Hyvät herrat, minä pyyhän teidän tarttumaan lasiinne; maljallani tarkoitan näitä ansiollisen miehen kunnollisia vanhempia, sen miehen, joka on toteen näyttänyt, että kiitollinen poika on suuremmasta arvosta kuin röyhkeä ratsumestari."
Muutamia päiviä juhlapuolisen jälkeen oli kenraali tilaisuudessa kertoa kuninkaalle siitä kunnioituksesta ja rakkaudesta, jolla ratsumestari kohteli vanhoja vanhempiansa. Fredrik suuri iloitsi tästä pojan rakkauden kauniista todistuksesta. Kun ratsumestari tuli Berliniin, tuli hän kutsutuksi kuninkaan hoviin aterialle:
"Kuulkaapas ratsumestari", sanoi kuningas hänelle, "mistä perheestä olette oikeastaan? Mitkä ovat teidän vanhempanne?"
Ratsumestari vastasi arvelematta:
"Teidän majesteettinne, minä olen syntynyt talonpojan töllissä. Vanhempani ovat talonpoikaista kansaa ja minä jaan heidän kanssansa sen onnen, josta minun tulee teidän majesteettianne kiittää."
"Se on oikein", sanoi kuningas, "se joka pitää arvossa ja kunnioittaa vanhempiansa, on kunnon poika; mutta se, joka ylönkatsoo vanhempansa, ei ansaitse olla syntynyt."
Itsensähillitseminen.