"Herra, te tulette vielä katkerasti katumaan että olette minua käskeneet luotanne tällä röyhkeällä tavalla!"
Tschernikov vietiin oikeuden eteen, keisarillinen käsky julistettiin hänelle ja hän käskettiin kahdenkymmenenneljän tunnin sisään olemaan valmiina lähtemään matkalle. Tuomittu kantoi tyynesti ja vakaasti kohtaloansa, sillä hänen sydämmensä oli puhdas ja omatuntonsa saastuttamaton.
Vakavasti tuntien viattomuutensa nousi Tschernikov seuraavana päivänä vaimoineen lapsineen vaunuihin; rohkaistuina naapuriensa sääliväisyydestä läksivät he matkustamaan määräpaikkaansa kohti ja tulivat pitkän ja vaivaloisen matkan perästä Tobolskiin, Siperian pääkaupunkiin.
Erityisen kirjoituksen johdosta Jekaterinoslavin kuvernöriltä Tobolskin kuvernörille tuotiin onnettomalle Tschernikoville muutamia lievityksiä rangaistuksesta. Hän sai itselleen ja perheelleen majan ja maakappaleen; hän sai luvan ostaa tarpeellisia elatuksen varoja ja hankkia itselleen muutamia mukavuuksia, jotka saattoivat tehdä hänen surkean tilansa vähemmän tuntuvaksi.
Kun maanpakolaiset olivat muutamien päiväin kuluttua tointuneet matkan perästä ja järjestäneet vähäisen asuntonsa, saivat he määrätyn työn tehtäväkseen. Tschernikov määrättiin maatansa viljelemään ja joka kuukausi maksamaan 36 soopelin, 10 kärpän ja 6 ketun nahkaa.
Iltasilla tuli tavallisesti muutamat naapurit, joiden kohtalo oli sama kuin Tschernikovin, hänen luokseen ja niiden joukossa oli hän erittäin mieltynyt muutamaan nuoreen mieheen, jonka nimi oli Luponsky.
Tänä tuli usein hänen luokseen, kävi Tschernikovin seurassa metsällä ja häntä pidettiin viimein melkein perheen jäsenenä.
Kymmenen vuotta oli Tschernikov tällä tavalla elänyt Siperiassa vaimoineen lapsineen, ja vaikka hänen tilansa vuosi vuodelta tuli paremmaksi, ikävöi hän kuitenkin usein kotoseutuansa, varsinkin koska hänen ruumiinvoimansa alkoivat tuntuvasti vähetä.
Nahydassa, joka nyt oli kasvanut kauniiksi ja kukoistavaksi neidoksi ja joka ei voinut olla huomaamatta isän raskasmielisyyttä, kypsyi nyt kauvan sitte mietitty aikomus päätökseksi. Hän tahtoi mennä jalon, ihmisystävällisen keisari Aleksanterin luokse, heittäytyä hänen jalkoihinsa ja rukoilla häneltä armoa onnettomille vanhemmillensa.
Kohta kesän tultua, läksi Nahyda matkalleen Pietariin. Hän kulki päiväkaudet, vieläpä myrskyssä ja sateessa; hän ei peljännyt vaaroja eikä vaivoja. Aivan uupuneena tuli hän viimein Pietariin, yksitoista viikkoa kuljettuansa arojen ja vuorten poikki tuon pitkän matkan Siperiasta.