Mut ihme! liesi puolisammunut
On miehen kasvot täysin valaissut:
Eip' ollut sen, ken murhamiellä tuli,
Tää katse lempeä ja suruinen!
Ja yhä lempeemmäks se vielä suli,
Ja kyynel viimein vieri poskellen.
Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois,
Kuin sieluuns' imeä tään näön sois:
Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti
Sit' unta, jonka puhdas sydän suo. —
Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti,
Vaan sitten astui nimismiehen luo:
"Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo!
Käsiini pane tuttavani nuo!
Ja laittakaatte sitten vaikka minne!
Palanut tuolla mielen' oli vain
Yhdeksi hetkeks' vielä päästä sinne,
Miss' äidin syliss' istuskella sain!"
Suonio.
Eräs nälkätalven kuvia.
Oli kolkko: mä kangasta kuljin,
Lumi singoten silmihin lyö;
Jop' on päiväki maillensa mennyt,
Pian joutuvi jouluinen yö. —
Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
Maantietä mun eelläni päin?
Koto kaukana lienevi sillä,
Joka matkall' on tuiskussa näin!
Hepo joutuen juoksi sen kiinni.
Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös!
"Kuhun kuljet sä, onneton äiti,
Miss' arvelet vietellä yös?
Peninkulmalt' on kummallakin puolen
Talotointa, ja ummessa tie;
Pyry, yö, vilu surmasi suuhun
Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"
"Hyvin joudanki kuolla ma kurja,
Koto kuoltuan' mullakin ois!
Liki hiipasikin Manan siipi,
Tämän lapsen kun sammutti pois;
Kipuhuns' olis syönyt se rintaa —
Mitä vielä, kun läks' veri vaan!
Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,
Nukun luo, menen myös Manalaan!"
Oksanen.
Mierolais-äijä.