Kanteletar III: 36.
Kuollutta kultaansa itkevä neito.
Neiti kangasta kutovi,
Sukkulaista suikahutti,
Kultalangasta kutovi,
Hopeaista helkyttävi;
Kultarihmaset kulisi,
Helisi hopealangat.
Tuli nainen naapurista,
Kysytteli, lausutteli:
"Kelle kultalangastasi,
Hopeaista huolittelet?"
Neiti vasten vastaeli
Ja sanoi sanoilla näillä:
"Kelle muulle kuin omalle,
Kuin omalle armahalle,
Kullalleni kultapaian,
Hopealleni hopean;
Kohta kaupoiltaan tulevi,
Turun mailta matka'avi,
Kahen, kolmen yön perästä,
Viikon päästä viimeistäki,
Tuo mulle siniset silkit
Sekä uuet ummiskengät."
Sanoi nainen naapurista:
"Saat jo katkaista ku'onnan;
Ele outa armastasi,
Ei tule sinä ikänä,
Jo on kuoli kultasesi,
Meni mielitiettyisesi,
Meren kuohussa kovissa,
Ve'en vankan vaahtiloissa,
Laiva poikki, toinen halki,
Kolmas kuivalle karille,
Itse haukien iloksi,
Ahvenien armahaksi."
Neiti tuosta itkemähän.
Kultakangas kätkemähän,
Itki vuoen, itki toisen,
Ja itki ikänsä kaiken;
Pois itki ihanat silmät,
Kasvon kaunihin kaotti.
Meni metsähän kesällä,
Lintu lauleli lehossa:
"Ele itke, neito parka,
Yhtä sulhoa ijäti,
Kyllä saat sä toisen kullan,
Sulhon vieläki paremman,
Tuo sulle sinisen silkin
Sekä sormukset soreat,
Tuopi uuvet ummiskengät,
Sekä pasmakat paremmat."
Neito vasten vastaeli:
"Jos saisinki toisen sulhon,
En mä sua sinä ikänä,
En oma'a kullaistani."
Kanteletar III: 121.
Vapautettu kuningatar.
On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,
Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:
Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy,
Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.
Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois
On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;
Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa sanotaan,
Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.
Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen,
Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;
Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt…
Saalistaan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.
Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,
Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,
Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. — —
Näin matkamies tuli kerran, ja saapui linnan luo,
Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo;
Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmen,
Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.