— Tuo ei kelpaa, hän taas välistä sanoi, se on kuin novellia, kirjoita se uudelleen.
Ja silloin minä sen kirjoitin uudelleen siksi, että hän sen hyväksyi.
Sillä hän se kumminkin oli minun paras auktoriteettini. —
Mutta kuinka kävi Kiljanderin oman näytelmän? Hän ei antanut minulle siitä mitään selkoa, myhähteli vaan, kun sitä utelin, ja käski odottamaan. Eihän keskinäisessä suostumuksessamme ollut mitään määräystä tehty ajasta, hän sanoi.
Ei ollutkaan, se kyllä oli totta. Mutta olisi hän jo voinut alkaa yhtäkaikki. Vai rupesiko häntä jänistämään?
Mitäs siitä, rupesi tai ei, minä vaan jatkoin näytelmääni loppumattomalla rohkeudella ja itseluottamuksella. —
Mutta samoihin aikoihin alkoi kova huoli kiduttaa mieltäni. Mieheni terveys heikkoni, hänen voimansa riutuivat päivä päivältä, en voinut sitä enää salata itseltäni. Lääkärit eivät tienneet muuta neuvoa, ehkä se vaan on yleistä heikkoutta, he sanoivat, kun päästäisiin kesään, niin koetettaisiin, mitä kylvyt vaikuttaisivat.
Odotin kesää, pelon ja toivon vaiheilla. Hän ei itse niin paljon huomannut heikontumistaan, sanoi sitä vain turhaksi luulotteluksi, melkeinpä hän tuskastui alinomaiseen vaarinottamiseeni ja hoiteluuni. Mutta minulla oli vaan liiankin selvää, kuinka huolestuttava hänen tilansa oli. En uskaltanut ajatella niitä mahdollisuuksia, jotka nyt tunkeutumalla tunkeutuivat eteeni.
Olisihan se ollut liian kamalata. Minun kuusi pientä lastani…
Kesä tuli. Terveyttä se ei tuonut eikä voimain palautumista.
Päinvastoin!
Heinäkuun 13 päivänä se kamalista kamalin tapahtui. Isku oli musertava. En tiennyt näille ilmoille paljon mitään, näin vaan, ikäänkuin unessa, että lapseni olivat mustissa vaatteissa ja suruharsoissa, minä itse samoin. —