— Niin — tuo se nyt tänne pikaa.
Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Minä nielin ja alotin. Ääneni oli niin epävarma ja painunut, että oikein pelotti.
— En minä annakaan sitä vielä takaisin.
— Et anna? Mitä?
— Niin, minä en anna, jatkoin minä ja koetin väkisinkin saada sanoihini päättäväisempää sointua. Koetin häntä myöskin katsoa rehellisesti silmiin. — Minä en anna ennenkuin olen sen suomentanut.
— Mutta, hyväinen aika, en minä uskalla jättää sitä tänne niin kauaksi. Jos Robert sattuu käymään laatikossaan ja älyää, että se on poissa?
— Siinä tapauksessa täytyisi meidän sitten tunnustaa totuus.
— Hän suuttuu. Hyvä Jumala, en minä tohdi.
— Jos suuttuu niin suuttukoon. Minä en anna näytelmää pois, ennenkuin olen sen suomentanut. Turha pyytääkään.