Eräänä kauniina päivänä — vai lieneekö tuo päivä ollut ruma, en sitä niin tarkoin muista — tuli Kiljander rouvineen luokseni visiitille. Minäkös tuosta sielussani ylpeilin, sillä tunnettua oli, ettei Kiljander juuri rakastanut naisseuraa, vaan että hän sitä päinvastoin vältti niin paljon kuin mahdollista.
No niin. Minä tietysti riennän etehiseen vastaan. Tervehdittiin, mentiin saliin, istuttiin. Ja heti paikalla kääntyi puhe teatteriin, joka vähää sitä ennen oli lähtenyt Jyväskylästä pois.
Minä valittamaan, että miksi syntyi Suomalainen teatteri niin myöhään, miksei ennemmin, minun nuorna ollessani. Sillä nyt vasta olin oppinut ymmärtämään, että olinkin luotu näyttelijäksi enkä pedagoogin rouvaksi Jyväskylään. Ja nyt se oli liian myöhäistä.
— Kyllä se on liian myöhäistä, myhähti Kiljander. Mutta minä tiedän toisen neuvon: rupea kirjoittaman näytelmiä!
Tosiaankin! Se ei ollut minusta hullumpi tuuma. Katselin häntä ensin vähän aikaa vakavasti. Mutta se ei ollut pilantekoa, hän näytti olevan vallan toimessaan.
— Kirjoitetaan yhdessä, minä ehdottelin.
— Kirjoitetaan vaan. Mikä otetaan aineeksi?
— Kansannäytelmä tekaistaan viidessä näytöksessä.
— Ohoh, ohoh? Eikö yksinäytöksinen riittäisi näin ensi aluksi?
— Ei, kansannäytelmä siitä pitää nila viidessä näytöksessä.