Pietarin teaterit ovat hyvin kauneita; varsinkin Aleksandran ja Marian teateri on ulkoakin kaunis. Erinomaisen ison vaikutuksen tekevät keisarilliset linnat; Nevan viereinen Talvipalatsi saa niistä etusijan. Tämän lisäksi kun asetetaan vielä suuri joukko muhkeita yksityisten huoneuksia, niin huomataan helposti, että Pietari voittaa rakennustensa loistossa ja suuruudessa monta muuta Eurooppalaista pääkaupunkia.
* * * * *
"Joka tahtoo Venäjään tutustua — hän menköön Moskovaan", sanoo kirjailia Karamsin. Ja itse todellisuudessa Moskova onkin Venäjän kansallisen elämän keskusta. Moskova on Venäläisten pyhä kaupunki, venäläis-kreikkalaisen kirkon Rooma, kellojen-soiton ja luostarien kaupunki. Se on vielä rikkauden, aatelien ja kauppiasten kaupunki, sekä kotomaisen kaupan pääpesä. Moskova on viimeiseksi vielä Venäjän valtakunnan vanha, Pietari suuren aikain edellinen pääkaupunki.
Merkillisin rakennus siellä on maailman mainio Kreml. Mutta Kreml ei ole yksityinen paikka, vaan tällä nimellä tarkoitetaan Moskovan keskistä ja koko kaupungin ylitse kohoutuvaa osaa, jonka, kokonaisen kaupungin kokoisena, kokonaan kirkot, palatsit ja yhteiset rakennukset täyttävät; rakennukset eivät kuitenkaan ole tiheästi toisiinsa tukitut, vaan on niiden välillä suuria aukeitakin paikkoja. Kremliä ympäröitsee suuri, aukea ympäristö, ikäänkuin sen mahtavat, torneilla kaunistetut muurit tahtoisivat arvokkaina muista eroitettuna seistä.
Moskovan kokonainen kuva, jonka parhaitte saisi "Isosta Ivanista", Kreml'in korkeasta kellotornista, on vaikea esitellä. Kokekaamme kuitenkin edes sinnepäin sitä kuvata! Kreikkalaisissa kirkoissa ei ole useita torneja, vaan päinvastoin yksi ainoa keskuskupu, jota neljä pienempää kupua eli tornia ympäröitsee. Kaikki nämä kuvut eli tornit ovat metallilla katetut; katot ovat joko kullatut taikka hopioidut yhden eli monen värisiksi: vaaleanviheriöisiksi, viheriöisiksi eli ruusunpunaisiksi. Jokaisessa kuvussa ja tornin huipussa on sitte suuri, kullattu risti, joka usein, varsinkin Moskovassa, paksuilla, latteilla vitsoilla on harjahirteen kiinnitetty. Tämä kaikki tekee, varsinkin auringon paisteella, että näiden säteileväiset ja kuvastelevaiset loistot länsi-euroopalaisen tottumattomalle silmälle näyttävät itämaisilta.
Tätä miellyttävää vaikutusta kuitenkin paljo pilaa etelätä muistuttava likaisuus. Sen sijaan kun Pietari jo ennen auringon nousua huolellisesti la'astaan, kahlaa Moskovassa jalkamies paksussa pölyssä ja kaikenlaisessa liassa. Siis samalla kun tämä vanha pääkaupunki monessa suhteessa on uutta hupaisempi ja kiinteästä omaisuudesta varakkaampi, ei se kuitenkaan kauneudessa ja siisteydessä vedä vertoja todella "keisarilliselle" Pietarille.
Etelä-Venäjän arot.
Arot ovat avaroita, puuttomia tasangoita, jotka, maanlaadun mukaan, osaksi ovat hedelmällisiä, osaksi enemmän eli vähemmän erämaan kaltaisia. Venäjän arot ovat rotkojen ja laaksojen risteilemiä ylängöitä. Rotkoissa on erilainen ilmanala, kuin varsinaisilla tasangoilla. Talvilla, jolloin kaiken elon kuolettavaiset myrskyt raivoavat näillä aroilla, ovat rotkot suojassa ja siis lämpöisempiä. Kesällä ovat rotkot kuumia, kuin hehkuvat uunit, sillä niiden jyrkiltä reunoilta heiastuvaiset auringon säteet kuumentavat niiden ilman niin, että tuskin voidaan niissä olla. Keväisin vielä vihmoo kylmiä viimoja aroilla, vaikka laaksoissa jo onkin aurinko ilman lämmittänyt. Iltasilla ilma kuitenkin laaksoissa pian kylmenee, vaikka ylängöillä vielä aikalailla lämmin löyhkäelee. Kylmä kaste laskeutuu myös niihin kohta auringon laskeuduttua. Arojen talvi on pitkä ja kylmä sekä peloittava varsinkin pyryillä. Vaarallisin näistä on n.s. Ujuga. Ujuga on pyryinen, päivittäin kestävä myrsky, joka lunta luo paljo tullessaan. Pilvistä putoava ja maalta tuulen tuiskuuttama lumi täyttää niin ilman, että tuskin kätensä edessään eroittaa. Ujuga hämmästyttää kaikkia aron elämiä. Yksikään ihminen ei uskalla silloin majaansa jättää, kuin Ujugan enteet käyvät. Tuuli, nimittäin, tuo sen edellä suuria aron kuivain kasvien varsista keräytyneitä möhkäleitä, joilla usein on mitä kummallisimpia muotoja, ja jotka pyörivät ja hyppivät tuuliajoina arolla. Onneton on silloin hän, joka ei katon suojaa saa. Pyry ei jätä hänelle muita keinoja, kuin joko jäädä arolle lumen haudattavaksi taikka umpimähkään jatkaa kulkuansa kunnes uupuu. Suuria sarvikarjain laumoja häviää Ujugaa paetessaan; sillä ne joko nälkään tahi väsymykseen hypätessään nääntyvät, taikka rotkoin reunoilta putoavat alas ja pensastoihin hautautuvat; joskus myös rientävät ne sen edellä niin kauvaksi pakoon, että niitä ei enää löydetä, vaan joutuvat myrskyn tauvottua susien syöteiksi. Ujugan pyrytessä ei suden mieleen saalis juolahda. Se silloin karjain kanssa kilpailee luonnon vimmaa paeten. Jos Ujugan käsiin joutunut matkustavainen ei osaannu ihmis-asunnoihin, on hän onnellisempi, jos hän jonkun rotkon löytää, sillä muutoin pyry hänen peittää. Rotkossa voi hän jotenkin rauhallisena myrskyn loppua odottaa. — Arojen kevät alkaa lumen sulautumisella. Silloin vesi virtaa kaikkialla, sekä siellä jossa se hyvää vaikuttaa, että pahaakin tuottavilla paikoilla. Tämän jälkeen aroilla ei moniin kuukausiin sada tippaakaan, ja peninkulmia kuletaan, ennenkuin vähäinenkään lähteen silmä löydetään tässä kuivassa maassa. Koko aron routa sulautuu, ja sen pinta muuttuu mustaksi mutavelliksi, jota ei paksuinkaan nurmikon pinta voi ko'ossa pitää. Kaikilta kunnailta, kaikista laaksoista ja rotkoista tulvailee likaisia vesivirtoja. Tänä aikana juuri tapahtuvat suurimmat muutokset aron pinnalla. Kevät kun viimeinkin on monine mutkineen saapunut ja Toukokuun kauniit päivät tulleet, näyttää aro viheriäiseltä tapeetilta. Kaikkialla viheriä nurmi nostaa nokkaansa, ja lumikellot (crocus), tulpanit ja hyasintti ystävällisiä kukkiaan kumartelevat; täällä kuitenkin puuttuu niiltä se monemmoisten värien loisto, joka niillä on meidän puutarhoissamme. Silmä väsyy aron äärettömään nurmikkoon keväällä sitä matkustaessa. Eri väriset kukat melkein katoavat sen viheriään yksitoikkoisuuteen. Ja kuinka paksu tämä nurmivaippa onkaan! Aron ruohot ovat nimittäin hyvin vahvoja ja harvassa toisistaan seisovia.
Arojen kesä ei ole virkistäväinen eikä ensinkään miellyttäväinen. Sen kuuma maa halkeilee ja turhaan odottaa virkistävää sadetta. Heinäkuun pilvet eivät anna pisaraakaan, vaikka ukkonen yhä uhkailee korkeudessa, johon janoavaisten ihmisten katseet odottavaisina tähtäävät. Aurinko näyttää laskeutuessaan ja noustessaan tulipunaiselta pallolta. Päivällisen aikaan taivas on aivan vaalea, sillä ilma on täynnä merien, virtain, lätäköiden, kasvien ja eläinten höyryjä. Aro kadottaa vihantansa, muuttuu ruskeaksi; rinteet ovat aivan mustina, niinkuin tuli olisi niitä nuoleskellut. Keväiset lihavat ja iloiset eläimet nyt laihtuvat ja heikontuvat; yksinpä arojen asukastenkin ruskea iho rypistyy laihoilla poskilla. Vesi kuivuu padoista ja lähteistä, ja musta pöly ilmassa väräjää. Idempänä, likempänä Kaspian merta arot muuttuvat suola-aroiksi. Ne ovat puuttomia, vuorettomia tasangoita, jotka taivaan rannetta vasten katsojalle mereltä näyttävät. Sininen, usein aivan pilvetön taivas kivertyy niiden ylle. Mutta nämä pinnat eivät ole aivan tasaisia, sillä tarkemmin katsellessa huomataan ne aaltomaisiksi, niin että hevonen ratsastajineen, ja vieläpä korkea kamelikin usein pienellä matkalle näkyvistä peittyy, aivan niin, kuin olisi se maahan vajonnut. Täydellinen korkeampain esineiden puute tekee tottumattoman silmälle vaikeaksi näiden avaruuksien mittaamisen. Kaukana toisistaan kokoutuu joitakuita muutaman sadan jalan korkuisia kukkuloita, ja usein matkustaja tulee syville vesirotkoille ja jyrkkäseinäisille laaksoille, sitä ennen ensinkään niistä tietämättä. Valo, ääni ja tuuli ei täällä kohtaa minkäänlaista estettä. Ei missään ole varjoa, ei tyyntä, eikä kajahtele kaiku. Pettäväisiä kuvia (kangastuksia) näkyy usein ilmassa. Suolakasvit ja muutamat viheriäiset pilkut ovat ainoat kasvikunnan elon ilmiöt. Useista suolaisista järvistä Astrakanin tienoilla saadaan paljo keittosuolaa ja salpetteriä. Tosin on siellä kuitenkin hedelmällistä ja viljeltyäkin maata.
Ruotsin luonto.